Toiseksi viimeinen ilta

Ylihuomenna on taas yksi näitä elämän superoutoja päiviä. Suljen matkalaukut, sanon hyvästit koko viiden kuukauden aikaiselle elämälleni ja palaan takaisin tuttuun ja turvalliseen Suomeen. Vajaa viisi kuukautta sitten yhtenä keskiviikkoiltana oli hyvin samanlainen olo, mutta kuitenkin niin erilainen. Vuosi sitten samana päivänä lähetin ensimmäiset vaihtohakemukset, mieli intoa ja jännitystä täynnä.

Viimeiselle viikolle oli vaikka minkälaisia suunnitelmia, mutta loppujenlopuksi päädyin flunssan uhrina nauttimaan asuntolahuoneeni seinistä oikein kunnolla vielä viimeistä kertaa. Ehkä kroppa vastustaa Itävallasta lähtemistä? Huvittavaa, miten vielä nytkin kaupungilla kävellessä tulee mieleen edelleen tuntemattomia museoita, ravintoloita ja kukkuloita, jotka kovasti asetin jo syksyn alussa tutkimuskohteiksi. Toisaalta samalla tavalla voisin Helsingistäkin nimetä yhdeltä istumalta kymmenen asiaa tai paikkaa, jotka "on aina pitänyt nähdä" mutta ei ole vain saanut aikaiseksi. Ehkä se on myös jonkinlainen kotipaikan merkki, kun rutiinit syntyvät, niin niiden ulkopuolelle voi olla vaikea katsoa.

En ole oikeasti vielä sisäistänyt sitä, että tämä vaihe elämästäni on nyt loppumassa. En tiedä, että milloin se tapahtuu, milloin oikeasti tajuan. Ehkä sitten, kun halaan hyvästit viimeisillekin Erasmus-perheeni jäsenille. Tai kun lentokone nousee Wienistä. Tai ehkä vasta sitten, kun olen menossa nukkumaan omaan sänkyyni koti-Suomessa? Joka tapauksessa tiedän, että kun se hetki koittaa, se tuo mukanaan hillittömän itkun. Kotiin palaaminen on mukavaa, mutta mukavien asioiden loppuminen ei.

On niin paljon asioita, joita en tule ikävöimään. Kohta saan taas tiskata tiskiharjalla ja kokata keittiössä, jota kukaan espanjalainen ei ole sotkemassa (ihania ihmisiä mutta sotkuisia), opiskella oikeasti mielekkäitä juttuja, syödä muutakin kuin valkoista pullaleipää, maksaa asiat pankkikortilla, nähdä perhettäni ja parhaita ystäviäni aina kun haluan. Toisaalta on myös niin paljon kaikkea, mitä tulen aivan taatusti ikävöimään. Kavereiden kanssa yhdessä kokkailua lähes joka ilta ja sitä, että keittiöön tullessa tarjotaan maistiaisia jos minkälaisesta ruuasta. Pienellä kukkulalla sijaitsevaa ulkoilupuistoa. Matkoja ja uusien kaupunkien näkemistä. Ligretto-pelejä. Halpaa, helppoa elämistä. Vuoria. Ihmisiä, ystäviäni, uutta perhettäni.

Olen aivan käsittämättömän kiitollinen jokaisesta ihmisestä, jonka olen täällä ollessani kohdannut. Olen saanut niin hyviä ystäviä, että on outoa ajatella, että vielä puoli vuotta sitten en ole edes tiennyt heidän olemassaolostaan. Ja sitten on tottakai niitä ihmisiä, joita en ehkä edes toivo koskaan näkeväni (kuten muutamat PH:n opettajista...), mutta jotka ovat opettaneet minulle valtavasti ihan vaan siitä, millainen ihminen itse olen, millainen ihminen haluan olla ja millaisia ihmisiä haluan ympärilleni.

On vaikea laittaa sanoiksi kaikkea sitä, mitä olen täällä oppinut. Olen saanut omaan opettajuuteni näkökulmia, joita en varmaan olisi Suomessa millään löytänyt. Olen kasvattanut itsetuntemustani ainakin kilometrillä. Olen oppinut laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja antanut itselleni luvan levätä silloin, kun lepoa tarvitsen (ja toivon pyhästi, että tuon opetuksen muistan aina). Vaikka se kuinka olisi klisee, olen kasvanut. Saksaa en ehkä oppinut niin paljon kuin olisin voinut, kun englannilla kuitenki pärjää vähän liian helpolla. Toisaalta jo etukäteen mietin, että jos olisin tosissani lähtenyt harjoittelemaan nimenomaan saksaa, olisin lähtenyt Saksaan. Nyt juuri olen tyytyväinen siitä, että minulla on ihan uudenlaista itsevarmuutta saksan puhumiseen, ja siitä, että olen ollut mukana esittämässä joululauluja oikeasti melkein mahdottomalla Ylä-Itävallan murteella.

Välillä tunnen itseni aivan käsittämättömän etuoikeutetuksi. Olen saanut noin vaan lähteä asumaan vieraaseen maahan, joku muu on hoitanut minulle koulupaikan ja asunnon, ja minulle vielä maksetaan kaikenlaisia tukia ihan vaan opiskelusta, joka on vieläpä ollut superrentoa. Eläminen on ollut Helsinkiin verrattuna niin halpaa, että olen voinut tuosta vain heittää rahaa kaiken maailman matkoihin. En voi käsittää, että mitä olen muka tehnyt elämässäni oikein ansaitakseni kaiken tämän. Toisaalta on aivan huikeaa, että juuri ammattiminäänsä kohti kasvaville opiskelijoille tarjotaan näin hienoja tilaisuuksia nähdä maailmaa ja laajentaa ajatusmaailmaansa. Toivon kovasti, että jokainen, joka pohtii hiljaa takaraivossaan, että lähteäkö vai eikö lähteä, lähtee. Ainakin minä kiitän ja tulen monenkin vuoden päästä kiittämään itseäni siitä, että tartuin tähän tilaisuuteen.

Tämä kirjoitus on aika lailla samanlainen kuin olotila päässäni nyt, sekava, ristiriitainen, täynnä tunteita laidasta laitaan. Huomisiltana varmasti vielä sekavampi ja tunteikkaampi. Tottakai koko tämä viisi kuukautta on ollut täynnä suuria tunteita laidasta laitaan. Ei sitä voi odottaa pääsevänsä helpolla, jos jättää tutun kodin ja tutut ihmiset taakse ja lähtee ihan uudenlaiseen seikkailuun. Yksin ei ole onneksi tarvinnut elää kaiken keskellä, sillä onhan minulla ollut uskomattomat tukijoukot. Aina yhtä tärkeät vanhemmat kotona, rakas siskoni Ranskassa, kaiken ymmärtävät ystävät niin Suomessa kuin täälläkin. Sanat eivät riitä. Kiitos.

Ja nähdään!

- Anni

Tässä hetkessä

On se vaan niin totta, että viisi kuukautta on loppujen lopuksi ihan olemattoman lyhyt aika ihmisen elämässä. Tasan kaksi viikkoa enää, ja olen jo saunomassa ja ahtamassa itseäni täyteen ruisleipää kotisuomessa. Eikö tänne juuri vasta lähdetty? Ja toisaalta, miten näin lyhyessä ajassa voi saada näin monta uutta kokemusta?

Joululoma oli melkoinen seikkailu. Matkustin 20 päivää, yövyin neljässä eri maassa ja seitsemässä eri kaupungissa. Jouluna söin mahani täyteen herkullista ranskalaista kotiruokaa ihanan siskoni höpötellessä ranskaa vieressä, maistoin osterin (väittäisin, että vuoden 2015 suurin saavutus. Oikeasti.) ja nautin rennosta olosta viinipeltojen keskellä parhaassa seurassa. Siitä junailin Pariisiin hakemaan Suomesta tullutta matkaseuraa ja nähtävyyksiä ihailemaan. Rakastuin taas kerran Italiaan, kun sain ihailla uudenvuodenraketteja Como-järven yllä, maistella vaikka minkä sortin herkkuruokia ja menettää suuntavaistoni tuhanteen kertaan Venetsian pikkukujilla. Opin juomaan punaviinejä ja kahvia ilman maitoa ja katsoin ensimmäisen kerran Star Warsit. Vastapainoksi oli myös flunssaa, nukkumisongelmia ja huonoa mieltä. Kaikki ei ehkä mennyt niin kuin elokuvissa, mutta seikkailuun tarttumista en kadu hetkeäkään. Matkalta palasi Itävallan-kotiin matkamuistojen lisäksi entistäkin positiivisempi, kypsempi ja itsevarmempi Anni.

Opiskelut PH:ssa ovat nyt ohi. Lukukauden loppumisaika siirtyi yhtäkkiä syksyllä kaksi viikkoa aiemmaksi (huomattu on, että Itävalta ei ole organisoinnin ihmemaa), joten tällä viikolla kävin viimeisillä tunneillani ja sanoin hyvästit harjoitteluluokkani suloisille oppilaille. Hassua on se, että kurssien valmiiksi saaminen ei tuntunut juuri minkäänlaiselta saavutukselta. Suomessa jokaisen periodin viimeisen tentin jälkeen tekee mieli hyppiä ilmaan innosta ja helpotuksesta, nyt kohautin hartioitani ja totesin, että mahtava juttu. Onnistuin jotenkin valitsemaan itselleni niin helppoja kursseja, että oikeastaan vain opetusharjoittelun eteen sain tehdä kunnolla töitä. Siitä ei ole kyse, että en olisi mitään saavuttanut, sillä esimerkiksi harjoittelussa kahdella viimeisellä viikolla onnistuin pitämään huippuhyvät englanninkieliset matikantunnit, mitä en tosiaankaan olisi osannut tehdä syksyn alussa. Siitäkään ei ole kyse, että kursseilla ei olisi ollut mukavaa, jään kyllä ikävöimään englannintuntien hauskaa höpöttelyä ja liikunnankurssin akrobaattikokeiluja. Mutta ehkä pääni sitten kaipaa jotain, mikä haastaa sen. Odotan oikeasti innolla sitä, että pääsen keväällä taas ihan oikeasti opiskelemaan ja haastamaan itseäni. Vaikka toisaalta myös pelottaa, miten kaiken tämän rentoilun jälkeen osaan taas tarttua oikeisiin opiskeluhommiin...

Paluulennot ehdimme ostaa jo aiemmin syksyllä ennen kuin saimme tietää muutoksesta, ja koska suunnitelma yhden matikanlaitoksen kurssin aloittamisesta etänä kuolikin aika nopeasti, olen nyt kaksi viikkoa ihan täysin lomalla. Ja koska palaan Suomeen opiskeluperiodin puolessavälissä, olen sielläkin kuukauden ihan täysin lomalla. Siis mitä? Olen ehkä hyvä joissain asioissa, mutta maailman surkein lomailemisessa ja ei-minkään tekemisessä, ja ainakaan näin rennon opiskelun jälkeen ei tosiaan ole minkäänlaista lomantarvetta. Toisaalta saanpahan rauhassa käyttää kaiken jäljellä olevan Itävallan-aikani tästä paikasta nauttimiseen ja uusien paikkojen tutkimiseen opiskelun sijaan. Suunnitelmissa on vielä ainakin yksi viikonloppuvieras (jipii!), Linzin läpikoluamista, Praha, Hallstatt ja Innsbruck. Yritän parhaani mukaan psyykata itseäni siihen, että olen oikeasti lomalla, saan oikeasti ottaa rennosti, niin rennosti, että en halua enää koko keväänä ottaa rennosti. ;)

PH:n järjestämä parin viikon takainen lumikenkäreissu ja tyyppi,
 joka oli aika innoissaan päästessään parin tonnin
korkeuteen ja kunnon pakkasiin!

Ihan rehellisesti nyt tuntuu siltä, että on hyvä aika tulla kotiin. Tottakai asioiden loppuminen ja tärkeistä paikoista pois lähteminen on aina ja tulee nytkin olemaan haikeaa, mutta kotona odottaa sen verran paljon tärkeitä ihmisiä ja asioita, että palaan oikein mielelläni. En ole voinut välttää koti-ikävää. Ei se koskaan ole sellaista "haluan kotiin heti nyt"- tai "kunpa en olisi koskaan lähtenyt" -ikävää, mutta ihan vain ikävää. Vaikka tottakai tiedän, että jossain vaiheessa Suomessa minulle iskee ikävä tätä rentoa elämää, matkustelua ja Erasmus-perhettäni. Otankin viimeisen kahden viikon suurimmaksi tavoitteeksi sen, että nautin olostani tässä ja nyt, juuri tässä hetkessä, joka on kohta vain ihana muisto.

- Anni