Mukavuusalueen toisella puolen

Opiskelujen alkamisen takia viime viikot ovat lentäneet ohi. Paljon tuttua mutta vielä enemmän uutta, pieniä epätoivon hetkiä Itävallan saksan kanssa, supermielenkiintoisia keskusteluja vaihtarikavereiden kanssa erilaisista koulu- ja kasvatuskulttuureista, enemmän suklaata ja herkkuja kuin ikinä aiemmin.

Erasmus-ohjelman käytännön mukaisesti tein jo keväällä Suomessa jonkinlaisen kurssisuunnitelman koulun nettisivuilta löytyneen infon perusteella. Tuo alkuperäinen suunnitelma oli pelkästään suuntaa-antava, ja oikeat kurssivalinnat tehtiin ensimmäisten viikkojen aikana kahdenkeskisissä tapaamisissa vastuuopettajiemme kanssa. Omassa tapaamisessani meni noin puolitoista tuntia: käytiin läpi vanhoja suunnitelmia, höpöteltiin eri maiden erilaisista matikkamerkinnöistä, puhuttiin kuorokokemuksista. Monta ryhmää valittiin sen mukaan, kuka opettajista on mukavin. Kun sanoin haluavani matematiikankursseja, opettajani soitti sopivana pitämälleen matematiikanopettajalle ja kysyi, mille kursseille kannattaisi tulla. Lopputulokseksi sain sekamelskan englanninkielisiä vaihtarikursseja ja saksankielistä matikkaa, liikuntaa ja eläintarhapedagogiikkaa - ja mikä tärkeintä, lukujärjestyksen, jossa joka ikinen perjantai on vapaa (!).

Vaikka olen mielestäni tehnyt ennenkin paljon asioita ulkona omalta mukavuusalueeltani, jännittänyt ja aina selvinnyt, taas iski rimakauhu. Matkustaessani muutama viikko sitten maanantaiaamuna ennen kahdeksaa yksin ensimmäiselle liikunnantunnille mietin monen monta kertaa, että miksi en vaan kiltisti pysynyt samoilla turvallisilla kursseilla muiden vaihtareiden kanssa. Opettajan puheesta tunnuin ymmärtävän ehkä puolet, muiden opiskelijoiden puheesta en juuri mitään. Oma suu ei meinannut aueta millään, vaikka saksankieliset lauseet pyörivät mielessä, mutta helpotti aivan valtavasti, kun joku opiskelijoista tai opettaja varmisti englanniksi, että ymmärsinkö kaiken. Silti saman jännityksen koin läpi jokaiselle uudelle kurssille ja kuoroihin mennessäni. Toisaalta enhän minä siksi tänne lähtenyt, että saisin elää aina helpolla ja kivalla mukavuusalueella.

Yksi varmasti mielenkiintoisimmista ja antoisimmista opiskelukokemuksista täällä tulee olemaan kouluharjoittelu. Joka keskiviikko herään 5:30 ja matkustan suomalais-portugalilais-skotlantilaisen harjoitteluryhmäni kanssa koululle Linzin toiselle laidalle. Olemme parinkymmenen 9-10-vuotiaan oppilaan luokassa, jossa on monia oppimisvaikeuksisia lapsia, vain muutama syntyperäinen itävaltalainen ja kaksi opettajaa. Yhden oppitunnin saimme havainnoida, ja heti toisella viikolla aloimme opettamaan. Kohtapuoliin alamme suunnittelemaan luokalle teatteriprojektia jouluksi. Opetamme englanniksi, vaikka kaikki oppilaat eivät edes osaa vielä saksaa kovin hyvin. Haasteita siis löytyy, samoin kuin valtavasti intoa ja mielenkiintoa (onneksi, koska muuten en taitaisi edes saada itseäni ylös sängystä tarpeeksi aikaisin). 

Zürichin lelumuseo. Minä ja koululuokkani joskus vuonna 2035?

Yhden hienon, valaisevan asian olen jo oppinut tähän mennessä: laiskottelun. Kaikki minut tuntevat varmaan tietävät, että olen todella huono lepäämään, ja sen sijaan todella hyvä ylisuorittamaan, tunkemaan vapaapäiväni täyteen ohjelmaa ja ottamaan stressiä turhasta. Täällä olen yhtäkkiä oppinut nauttimaan täysillä siitä, kun saan ihan vaan mennä omaan huoneeseen ja ihan vaan maata sängyssä pari tuntia tekemättä mitään. Pitkien koulupäivien jälkeen väsymys on aivan uudella tasolla, sillä aivot eivät vielä ole tottuneet keskittymään saksaan ja englantiin koko päivää. Väsymyksestä seuraa helposti alakulo, ikävä, itku ja stressi, mutta tarvittavan koomailun jälkeen olo onkin paljon parempi. Raskaan kevään jälkeen yritän myös säästää itseäni asettamalla omat opiskelutavoitteeni mahdollisimman matalalle ja menemään kerrankin sieltä, missä rimaa ei ole. Muistuttelen itselleni aika tiheään, että ei minulle ole edes mahdollista tehdä englanniksi yhtä hienon yksityiskohtaisia ja kunnianhimoisia tuntisuunnitelmia kuin viime syksyn monialaisessa harjoittelussa. Toivon kovasti, että onnistun viemään nämä opin Suomeen asti. :)

Opiskelun vastapainoksi on seikkailtu: toissa viikonloppuna minä ja oululaiset matkustimme Zürichiin, viime viikonloppuna teimme ryhmämatkan Wieniin. Taas palautui mieleen, miten ihanan vapauttavaa ja innostavaa on matkustaa, nähdä ja kokea uutta. Zürichissä tein vaellusretken pienelle vuorelle ja ihailin satumaisen kaunista Sveitsin syksyä, Wienissä näin rakasta lomalle tullutta ystävää, olin superturisti ja kuuntelin Mozartia kauniissa Karlskirchessä (en onneksi ole porukan ainoa, joka on innoissaan siitä, että olemme klassisen musiikin huippumaassa). Monta tulevaa seikkailua on jo suunnitteilla. Rahaa menee, mutta kun matkustamisesta on kyse, niin ei edes haittaa. Molemmilla reissuilla tuli myös mieleen, että onpa mukavaa asua kuitenkin itse vähän pienemmässä ja vähemmän turistejä sisältävässä kaupungissa. Paluumatkalla oli jo helppo sanoa, että onpa ihanaa päästä kotiin.

 

Lisää huvipuistointoa Riesenradissa!

- Anni

Kaunis Linz

Ennen jo olin lintsiläinen, mutta nyt minusta on tulossa pikkuhiljaa linziläinen (heh heh. Yksi puujalkavitsi on kai pakko heittää?) Ensimmäisen koulupäivän jälkeen meidät vietiin kaupungintalolle rekisteröitymään, jotta saisimme muun muassa ostaa halvan Aktivpassin joukkoliikenteeseen. Kolmannen koulupäivän jälkeen meidät vietiin pankkiin, jossa avasimme itävaltalaiset pankkitilit. Saman reissun aikana kävimme ostamassa itävaltalaiset sim-kortit puhelimiin. Läheskään kaikkea en ole ehtinyt vielä uudessa kotikaupungissani kokea, mutta ajattelin jakaa tähänastisia hetkiäni.

Kun itävaltalainen buddyni tuli hakemaan minua juna-asemalta 17.10., ehdimme vähän juttella kaupungista. Hän sanoi, että ei haluaisi opiskella esimerkiksi Wienissä, koska se on niin valtava kaupunki Linziin verrattuna. Sama vaikutelma tuli meillekin nopeasti: Linz on juuri sopivan kokoinen kaupunki. Ei liian iso, lähes kaikkialle voi kävellä, keskusta on hallittavan kokoinen ja luontoa on ympärillä paljon. Toisaalta ei liian pieni, nähtävää ja tehtävää tuntuu riittävän valtavasti, en usko kyllästyväni missään vaiheessa. Linz on Itävallan kolmanneksi suurin kaupunki, asukkaita on vajaa 200 000.

Minä ja oululaiset kaverini vietimme ensimmäisen viikonloppumme täällä ympäriinsä kävellen (kartan kanssa ja ilman), paikkoihin tutustuen ja paikallisia tapoja ihmetellen. Koska Linz ei ole varsinaisesti kunnon turistikaupunki, englannintaito tai englanninkieliset kyltit eivät ole mitenkään itsestäänselvyys, joten pääsin myös heti alusta alkaen käyttämään saksaa (joka sujui paremmin kuin olin tajunnutkaan!). Joka välissä tuntui tulevan vastaan pieniä leipomoita, taiteenvälittäjiä, kirkkoja ja risteyksiä aivan liian vähillä suojateillä. Etsimme ruokakaupasta vaikka kuinka pitkän aikaa kaurahiutaleita ja ruokasoodaa, eikä kumpaakaan lopulta löytynyt. Mietimme, miten kaupat voivat mennä jo kuudelta kiinni ja mitä ihmettä ihmiset tekevät täällä sunnuntaisin, kun mikään ei tuntunut olevan auki.

Noh, oman ensimmäisen sunnuntaimme päätimme käyttää ulkoillen. Bongasin Wandwermap-nimisen nettisivun ja myöhemmin vastaavan kännykkäsovelluksen, jonne on tallennettu kaikenlaisia kävely- ja vaellusreittejä ympäri maailman. Sen avulla löysimme ihan asuntolamme läheltä ulkoilupuisto Freinbergin. Puisto oli täynnä erilaisia merkittyjä kävelyreittejä, ja aina välillä vastaan tuli maisemaparveke, joiden luona ihailimme Tonavaa ja napsimme kuvia. Reiteillä oli myös jumppapisteitä ohjeineen. Sinne sitten, kun leivosten ja pähkinäsuklaiden maistelu alkaa tuottaa tulosta...

Nyt olen päässyt ensimmäisen viikonlopun lomamatka-moodista eteenpäin ja kaupunki alkaa vähitellen tuntua omalta. Rakennukset ovat hauskan värisiä ja ihanan koristeellisia. Pidän siitä, miten oikeaan suuntaan katsoessa kattojen takana näkyy aina jonkin kukkulan huippu (ja kunhan parannun flunssasta, haluan kiivetä jokaiselle kukkulalle). Silti edelleen hämmentää, miksi niitä suojateitä on niin vähän.

Viime viikonloppuna koin pari aivan käsittämätöntä onnen hetkeä. Ensimmäinen oli lauantai-iltana: yksi buddyistamme vinkkasi meille juuri alkavista Uhrfahraner Marktista, isoista markkinoista, joihin liittyi ilotulituksia, paljon ruokaa ja - kuin minulle tehtynä - pieni tivoli. Olin vähän harmitellut sitä, että jouduin jättämään tänään vuonna Linnanmäen valokarnevaalin välistä, mutta markkinoilla sain kuin sainkin oman valokarnevaalini. Lähdimme isolla vaihtariporukalla ja onneksi löysin myös tarpeeksi rohkeita kavereita kokeilemaan kanssani paria laitetta. Olen lintsiurani aikana saanut tehtyä itsestäni aikamoisen huvipuistofanin, joten tällainen yllärihuvittelu sai aikaan ihan ylitsepursuavan onnenpuuskan.

Toinen hetki oli heti seuraavana päivänä. Olimme käyneet taas sunnuntaikahveilla vanhassakaupungissa ja paluumatkalla halusin poiketa Mariendomissa ja näyttää sen sisäpuolen mukana olleelle espanjalaistytölle ja hänen tsekkiläiselle kaverilleen. Mariendom on pinta-alaltaan Itävallan suurin kirkko ja myös yksi kauneimpia kirkkoja, mitä olen koskaan nähnyt, sekä ulkoa että sisältä. Satuimme keskelle jonkin sortin jumalanpalvelusta ja kirkon työntekijöiden työhönvihkimistä, ja jäimme ihan mielenkiinnosta istumaan hetkeksi ja kuuntelemaan selkeintä saksan lausuntaa, mitä olen tähän mennessä täällä todistanut. Juuri kun olimme lähdössä, alttarin edessä seissyt kuoro alkoi laulamaan, joten tottakai pysähdyin kuuntelemaan. Kolmantena kappaleenaan kuoro lauloi John Rutterin The Lord bless you and keep you. Jokainen Laulujoutsen-kaverini voi kuvitella, minkä määrän kuoromuistoja tuo biisi herätti.

Uhrfahraner Markt. Kuvassa edustettuna Suomi, Espanja, Portugali, Skotlanti ja Turkki :)

- Anni