Asuntolaelämää

"Mennään hotellille! Ei. Kotiin? Eei.. Mennään kämpille!"

Olen asunut nyt vajaat kaksi viikkoa opiskelija-asuntolassa, nimeltään Haus Don Bosco. Hakuprosessien yhteydessä vaihtoyliopistoni tarjosi mahdollisuutta asua yhteistyöasuntolassaan, joten tartuin tottakai tähän mahdollisuuteen. Asuntola sijaitsee hyvin kultturellisti Beethovenstraßella, lähellä Linzin juna-asemaa, noin vartin kävelyn päässä keskustasta ja noin puolen tunnin kävelyn päässä yliopistosta, suht pienessä kaupungissa kun ollaan. Kun minä ja toiset suomalaiset saavuimme Linziin, olivat itävaltalaiset buddymme vastassa ja veivät meidät asuntolalle, auttoivat täyttämään tarvittavat lomakkeet ja tarkastamaan huoneet. Pitkän matkustuspäivän jälkeen yhdentoista aikaan illalla vieraassa maassa ja kaupungissa tuntui aika helpottavalta, että sai näin kädestä pitäen apua.

Vaikka olen asunut viimeiset kaksi ja puoli vuotta kimppakämpissä, on asuntolaelämä tuonut silti omat yllätyksensä. Saimme hakuvaiheessa valita oman huoneen tai vähän halvemman kahden hengen huoneen väliltä, ja lähes kaikki valitsivat omat huoneet, myös minä. Huoneet ovat uusia, tilavia ja siistejä, mutta eiväthän ne ihan kodilta tunnu. Aika pian huomattiin, että niin kovin moni kodin pikku mukavuus puuttuu: vessan matto, päiväpeitto, ylimääräinen tyyny, oma kahvimuki... Suomalaisten kaverieni kanssa kävimme kirpparilla ja jopa Ikeassa (lihapullat maistuivat ihan yhtä hyvältä) ja paikkasimme kämpän puutteita. Helmikuussa saadaan sitten miettiä, mitä kaikkea tavaraa pystymme kuljettamaan Suomeen ja mitä muille teemme.

Yliopistomme on aloittanut yhteistyön tämän asuntolan kanssa vasta tänä vuonna, ja meitä noin kahtakymmentä Erasmus-opiskelijaa lukuunottamatta kaikki asuntolan asukkaat ovat alaikäisiä, itävaltalaisia lukiolaisia, jotka asuvat viikot täällä ja viikonloput kotona. Olemme huomanneet aika selvästi, että asuntolan väki tarvitsee vähän tottumisaikaa siihen, että talossa on myös "aikuisia" asukkaita, joiden esimerkiksi tarvitsee päästä pesemään omia pyykkejään, jotka kokkailevat melkein joka päivä jotain, jotka eivät välttämättä ymmärrä kaikki saksaa. Asuntolan joka kerroksessa pohjakerrosta lukuunottamatta (jossa me suomalaiset, espanjalaiset ja portugalilainen asumme) on yhteiskeittiö, ja alunperin me Erasmuslaiset saimme käyttää vain yhtä näistä keittiöistä. Tämä tarkoitti, että saimme kaikki käyttää vain yhtä jääkaappia, joka oli jaettu pikkuruisiin lukollisiin lokeroihin, ja lokeroita oli aina neljälle ihmiselle yksi. Tämähän ei ihan meille toiminut, joten lopulta saimme myös toisen keittiön ja kahdelle ihmiselle yhden jääkaappilokeron. Kokkaustilaa ja kokkausvälineitä ei tietenkään ole hurjan paljoa, mutta esimerkiksi eilen naureskelimme iltapalalla, miten hyvin kuusi espanjalaista mahtui tiskaamaan, pilkkomaan ja paistamaan samaan aikaan.

En voi väittää, että asuntolaelämä olisi kaikin puolin täydellistä, mutta eihän elämän kuulukaan olla. Antaa asioiden tulla sellaisina kuin tulevat, täällä ollaan oppimassa. Olemme ainakin jo oppineet luovuutta: vessani lavuaari toimii tarvittaessa myös tiskialtaana, ja aion keksiä kaikki mahdolliset käyttötavat vedenkeittimelle, jonka ostimme kahden suomalaisen kaverini kanssa kimpassa ja joka kiertää huoneidemme välillä. Koska ruoan säilömiselle ei ole paljoa tilaa, kokkaamme melkein aina yhdessä. Ilmeisesti juuri alaikäisten asukkien (tai lasten, kuten heitä hellittelevästi kutsumme) takia vuokraan sisältyy arkisin laaja aamiaisbuffet, jolla saan muun muassa aina kunnon vahvaa kahvia ja valkeita itävaltalaisia sämpylöitä, Semmeleitä. Parasta asuntola-asumisessa on, että kaikki opiskelukaverini ovat myös täällä, joten yhteisten juttujen suunnitteleminen on helppoa. Lähdemme yleensä yhdessä kaikkialle, joten jos myöhästymme, olemme kaikki yhdessä myöhässä. ;)

Tschüss!

- Anni

Lisäys: ihan mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että jokaisessa asuntolahuoneessa on risti seinällä. Totesimme heti, että ei onnistuisi Suomessa, joku loukkaantuisi kuitenkin. Toisaalta nyt ollaan maassa, jossa jo ihan perustervehdys Grüß Gott viittaa Jumalaan ja kaupungissa, jossa korkeita kirkontorneja poksahtelee esiin jopa keskellä vilkkainta ostoskatua.

Ich wandere in den Bergen

Grüß Gott! Hallo! Ich heiße Anni, wie heißt du? Auf wiedersehen, tschüss!

Maanantai, ensimmäinen koulupäivä. Heti alkuun paljon hymyileviä kasvoja ja tervetulotoivotuksia sekä ihana itävaltalainen tervetuliaisaamiainen, jonka aikana buddymme, puheliaat itävaltalaisopiskelijat, kerto omista (bilepitoisista) Erasmus-kokemuksistaan. Jatketaan Seminarraumiin, jossa pienen infopläjäyksen jälkeen aloitetaan saksan opiskelu. Suurin osa vaihtarijoukostamme aloittaa saksan täysin nollasta, mutta opettajamme eivät tunnu muistavan, että joukossa on myös muutama saksan osaaja. Kun muut tuskailevat ääntämisen ja hämmentävien lukusanojen kanssa, minä tylsistyn, valun koko ajan alemmas tuolissa ja mietin, miksi ihmeessä en ottanut neulottavaa mukaan Suomesta.

Eipä siinä mitään, ehdin samalla tehdä vähän laskelmia. Meitä PHOÖ:n (Pädagogische Hochschule Oberösterreich) Erasmus-vaihtareita on 18: kolme Suomesta, yksi Latviasta, kaksi Tsekeistä, yksi Saksasta, kaksi Skotlannista, kolme Espanjasta, yksi Portugalista, yksi Kreikasta ja neljä Turkista. Joukossa on tulevaa luokanopettajaa, erityisopettajaa, lastentarhanopettajaa, aineenopettajaa ja myös yksi tuleva lentoemäntä. Kaikki erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia, seikkailunhaluisia ihmisiä, joilta tulen seuraavien kuukausien aikana oppimaan niin paljon. Kielitaito on hyvin vaihtelevaa sekä englannin että saksan osalta. Toisen tsekkiläisopiskelijan kanssa sovimme, että puhumme keskenämme vain saksaa.

Tiistai onkin sitten jotain aivan muuta. Jo kevään infosähköposteissa puhuttiin orientoivien viikkojen aikana olevasta ekskursiosta, ja aikaisin viileänä tiistaiaamuna lähdemme junalla Gmundeniin. Junamatkallakin treenataan saksaa: ilmansuuntia, maiden ja kaupunkien nimiä. Saadaan laput, joissa on havainnollistavia kuvia ja alla tekstit Ich fahre mit dem Schiff ja Ich wandere in den Bergen. Me suomitytöt alamme intoilemaan heti, kun horisontissa alkaa näkyä pieniä merkkejä vuorista. Ihan syystä, sillä perillä Gmundenissa odottaa vihdoinkin niitä ihan oikeita vuoria ja kaunis kirkas järvi joutsenineen.

Eikun laivaan ja ympäri järveä. Koskaan en ole tainnut olla noin lähellä vuoria, ne tuntuvat niin hirveän valtavilta ja vaikuttavilta. Yksi opettajista kertoo, että ylhäällä on monia vaellusreittejä, myös niin vaarallisia, että reitilla kuolee joka vuosi nelisen ihmistä. Huh, ei siis sinne. Laivalla tuulee ja aurinko porottaa, jätin hellehatun Suomeen, joten vedän hupun päähän ja yritän suojata itseäni auringolta ja migreeniltä. Takana toinen opettaja naurahtaa, että ei olisi uskonut, että suomalaisella tulee kylmä. Katselen vuoria ja tekee mieli laulaa. Kalliolle kukkulalle rakennan minä majani...

Melkein kahden tunnin jälkeen hypätään pois ja lähdetään kävelemään, ensimmäinen vaellukseni vuorilla. Jotenkin olin edellisenä päivänä saanut sen käsityksen, että kävelemme ihan melkein tiellä kokoajan, joten en ottanut vielä vaelluskenkiäni käyttöön. Väärässä olin. Hetken aikaa mennään tiellä, mutta aika nopeasti siirrytään kivisille poluille. Ylös vuorta, välillä puiden välistä voi vilkaista, kuinka kaukana alhaalla järvi on. Normaalisti en pelkää korkeita paikkoja, en ainakaan silloin jos tiedän olevani turvassa, tukevan kaiteen takana tai huvipuistolaitteen puomin alla. Nyt alkaa hirvittää ajatus siitä, että jos en keskity ja menetän tasapainoni, vieressä ei ole mitään estämässä putoamista (paitsi ohut metallivaijeri silloin tällöin). Keskitytään siis. Olen liian tottunut spontaaneihin tasapainonmenetyksiin. Kamera pois kävelyn aikana, ylhäällä sitten kuvia. Edessä kävelevä tsekkivaihtari kysyy, miksi en enää laula.

Ehkä neljänkymmenen minuutin päästä ollaan ylhäällä, ei mitään käsitystä kuinka korkealla. Ei mikään iso vaellus, mutta tunne ylhäällä on aika huikea, vähän pelonsekainen mutta vaikuttunut. Joudun ottamaan noin sata kuvaa, jotta voin myöhemmin vakuuttaa itseni siitä, että olen tosiaan ollut noissa korkeuksissa. Tämä ei tosiaankaan jää viimeiseksi vaellusretkeksi. Climb every mountain...

Kun ollaan hetki ihasteltu maisemia, lähdetään samaa reittiä takaisin alas. Vatsa kurnii, lounasaika venähti kolmeen, mutta alhaalla odottaa Gasthaus, jossa syön ensimmäisen kunnon Wienerschnitzelini ja juttelen espanjalaisten ja portugalilaisten kanssa siitä, miten vietämme eri maissa joulua ja uutta vuotta. Laivaan, junaan, kotiin kahdeksan jälkeen illalla. Väsynyt, onnellinen olo. Lisää tällaisia päiviä kiitos.

- Anni

Ps. Totesin, että en jaksa toista kertaa turhautua vitosluokan saksan parissa, joten pyysin eilen vähän haastavampaa tekemistä meille saksaa aiemmin opiskelleille. Tänään pysyi mielenkiinto huomattavasti paremmin ;)

I have confidence in me

Ihan vasta pari päivää sitten pakkailin tavaroitani stressaantuneena säkkeihin, laatikoihin ja matkalaukkuun ja halasin ystäviäni ja perhettäni hyvästiksi. Nyt istun Linzin vanhassa kaupungissa kahvilan terassilla oululaisen luokanopeopiskelijan kanssa, juon cappuccinoa, nautin ja ihmettelen. Ennen kaikkea ihmettelen. Mitä kaikkea tässä viime päivien aikana on tapahtunut, ja mitä kaikkea seuraavien kuukausien aikana tulee tapahtumaan.

Päätös lähteä vaihtoon ei tullut ihan puun takaa. Olen pidemmän aikaa jo ajatellut, että vielä jossain vaiheessa haluan hypätä kauas pois mukavuusalueeltani ja opiskella hetken ulkomailla. Mitäs elämää se sellainen olisi, jossa kaikki olisi helppoa ja turvallista? Pyörittelin Erasmus-vaihtoa mielessäni heti opettajaopintojen alusta asti, mutta todellinen lähtöpäätös vaati kuitenkin paljon harkintaa, ajatusten pyörittelyä ja lopulta vain raakaa päätöksentekoa. Erasmus-ohjelmassa lähteminen on kuitenkin loppujen lopuksi tehty niin helpoksi (ja halvaksi), että jos en tätä seikkailua nyt tekisi, en todennäköisesti tekisi sitä koskaan.

Ja miksi Linz? Tätä on minulta kysytty jo muutaman kerran, enkä ole vielä keksinyt vastausta, jonka voisi tiivistää pariin lauseeseen. Halusin opiskelemaan saksankieliseen maahan, sillä vaikka olen pitkään opiskellut saksaa koulussa, en ole koskaan oppinut tai päässyt puhumaan sitä kunnolla. Tulen opiskelemaan täällä pääasiassa englanniksi muiden vaihtareiden kanssa, mutta jo saksankielisen ympäristön takia uskon, että voisin tämän puolen vuoden aikana vihdoinkin omaksua kauniin ja hurmaavan saksan kielen kunnolla. Hakuvaiheessa vertailin muutamien saksalaisten ja itävaltalaisten yliopistojen nettisivuja, ja tuleva vaihtoyliopistoni Pädagogische Hochschule Oberösterreich teki heti vaikutuksen siinä, miten helposti ja runsaasti nettisivuilta löytyi tietoa vaihtareille yliopistosta, kaupungista, kursseista ja hakemisesta. Houkuttelevaa oli myös värikäs kurssitarjonta, kuten kurssit Outdoor education ja Zoopädagogie. Itävallassa en ole koskaan ennen käynyt, mutta jokin tässä maassa on jo pitkään vetänyt puoleensa. Voisin veikata, että yksi vaikuttaja on ehkä kaikkien aikojen suosikkielokuvani, Sound of Music. Vuorimaisemat ja luonto, kauniit vanhat rakennukset ja kirkot, pitkät musiikkiperinteet. 

Nyt olen viettänyt kolme päivää ihanassa Linzin kaupungissa. Vaihtoyliopistoni näen ensimmäisen kerran vasta huomenna, joten nämä kolme päivää ovat olleet kuin kesälomamatka. Vielä joudun muistuttelemaan itseäni siitä, että on aikaa tutkia koko kaupunki läpikotaisin, on aikaa nähdä vuodenaikojen vaihtuminen, on aikaa kävellä kaikki ulkoilureitit läpi ja maistaa kahvilan jokaista kakkua jos siltä tuntuu. Torstaina myöhään saavuttuani Linzin juna-asemalle sain tietää, että samoilla lennoilla kanssani oli ollut kaksi luokanopeopiskelijaa Oulun yliopistosta, molemmat supermukavia tyyppejä, jotka ovat nyt seinänaapureitani, matkakumppaneitani ja opiskelutovereitani. Kolmistaan olemme ehtineet kävellä jalat puhki niin keskustan kaupoissa kuin läheisessä ulkoilupuistossa. En koe olevani yhtään yksinmatkustaja, vaan nautin siitä, miten olen voinut heti jakaa uudet kokemukset uusien kavereiden kanssa. Kuten sen kun tajusimme, että asumme ihan Itävallan suurimman kirkon Mariendomin lähellä, ja mykistyimme sen kauneudesta astuessamme sisään. Tai sen, kun tänään aamiaisen jälkeen lähdimme tutkimaan netistä löytynyttä seitsemän kilometrin kävelyreittiä ja ulkoilupuistoa, jossa maisemaparvekkeita löytyi enemmän kuin voisi edes toivoa. Tai kokkailun pikkuruisessa asuntolakeittiössä uusien espanjalaisten kavereiden kanssa.

Seikkailu on vasta alussa. En tiedä tosiaankaan, mitä kaikkea seuraavien kuukausien aikana on luvassa, ja hyvä niin. 

Viimeisenä iltanani Suomessa lähdin metsäkävelylle, eksyin, kävelin pellonreunassa ja keskellä metsää polkua etsien, löysin kotiin. Katsoin Sound of Musicin ja samaistuin hyvin vahvasti I have confidence -biisiin. Sitä lauleskelin seuraavana aamuna, kun kädet täristen viimeistelin pakkailuja, lentokentällä, junassa matkalla Wienistä Linziin, ja perillä asuntolahuoneessa.

So, let them bring on all their problems
I'll do better than my best
I have confidence they'll put me to the test
But I'll make them see I have confidence in me

- Anni