Toiseksi viimeinen ilta

Ylihuomenna on taas yksi näitä elämän superoutoja päiviä. Suljen matkalaukut, sanon hyvästit koko viiden kuukauden aikaiselle elämälleni ja palaan takaisin tuttuun ja turvalliseen Suomeen. Vajaa viisi kuukautta sitten yhtenä keskiviikkoiltana oli hyvin samanlainen olo, mutta kuitenkin niin erilainen. Vuosi sitten samana päivänä lähetin ensimmäiset vaihtohakemukset, mieli intoa ja jännitystä täynnä.

Viimeiselle viikolle oli vaikka minkälaisia suunnitelmia, mutta loppujenlopuksi päädyin flunssan uhrina nauttimaan asuntolahuoneeni seinistä oikein kunnolla vielä viimeistä kertaa. Ehkä kroppa vastustaa Itävallasta lähtemistä? Huvittavaa, miten vielä nytkin kaupungilla kävellessä tulee mieleen edelleen tuntemattomia museoita, ravintoloita ja kukkuloita, jotka kovasti asetin jo syksyn alussa tutkimuskohteiksi. Toisaalta samalla tavalla voisin Helsingistäkin nimetä yhdeltä istumalta kymmenen asiaa tai paikkaa, jotka "on aina pitänyt nähdä" mutta ei ole vain saanut aikaiseksi. Ehkä se on myös jonkinlainen kotipaikan merkki, kun rutiinit syntyvät, niin niiden ulkopuolelle voi olla vaikea katsoa.

En ole oikeasti vielä sisäistänyt sitä, että tämä vaihe elämästäni on nyt loppumassa. En tiedä, että milloin se tapahtuu, milloin oikeasti tajuan. Ehkä sitten, kun halaan hyvästit viimeisillekin Erasmus-perheeni jäsenille. Tai kun lentokone nousee Wienistä. Tai ehkä vasta sitten, kun olen menossa nukkumaan omaan sänkyyni koti-Suomessa? Joka tapauksessa tiedän, että kun se hetki koittaa, se tuo mukanaan hillittömän itkun. Kotiin palaaminen on mukavaa, mutta mukavien asioiden loppuminen ei.

On niin paljon asioita, joita en tule ikävöimään. Kohta saan taas tiskata tiskiharjalla ja kokata keittiössä, jota kukaan espanjalainen ei ole sotkemassa (ihania ihmisiä mutta sotkuisia), opiskella oikeasti mielekkäitä juttuja, syödä muutakin kuin valkoista pullaleipää, maksaa asiat pankkikortilla, nähdä perhettäni ja parhaita ystäviäni aina kun haluan. Toisaalta on myös niin paljon kaikkea, mitä tulen aivan taatusti ikävöimään. Kavereiden kanssa yhdessä kokkailua lähes joka ilta ja sitä, että keittiöön tullessa tarjotaan maistiaisia jos minkälaisesta ruuasta. Pienellä kukkulalla sijaitsevaa ulkoilupuistoa. Matkoja ja uusien kaupunkien näkemistä. Ligretto-pelejä. Halpaa, helppoa elämistä. Vuoria. Ihmisiä, ystäviäni, uutta perhettäni.

Olen aivan käsittämättömän kiitollinen jokaisesta ihmisestä, jonka olen täällä ollessani kohdannut. Olen saanut niin hyviä ystäviä, että on outoa ajatella, että vielä puoli vuotta sitten en ole edes tiennyt heidän olemassaolostaan. Ja sitten on tottakai niitä ihmisiä, joita en ehkä edes toivo koskaan näkeväni (kuten muutamat PH:n opettajista...), mutta jotka ovat opettaneet minulle valtavasti ihan vaan siitä, millainen ihminen itse olen, millainen ihminen haluan olla ja millaisia ihmisiä haluan ympärilleni.

On vaikea laittaa sanoiksi kaikkea sitä, mitä olen täällä oppinut. Olen saanut omaan opettajuuteni näkökulmia, joita en varmaan olisi Suomessa millään löytänyt. Olen kasvattanut itsetuntemustani ainakin kilometrillä. Olen oppinut laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen ja antanut itselleni luvan levätä silloin, kun lepoa tarvitsen (ja toivon pyhästi, että tuon opetuksen muistan aina). Vaikka se kuinka olisi klisee, olen kasvanut. Saksaa en ehkä oppinut niin paljon kuin olisin voinut, kun englannilla kuitenki pärjää vähän liian helpolla. Toisaalta jo etukäteen mietin, että jos olisin tosissani lähtenyt harjoittelemaan nimenomaan saksaa, olisin lähtenyt Saksaan. Nyt juuri olen tyytyväinen siitä, että minulla on ihan uudenlaista itsevarmuutta saksan puhumiseen, ja siitä, että olen ollut mukana esittämässä joululauluja oikeasti melkein mahdottomalla Ylä-Itävallan murteella.

Välillä tunnen itseni aivan käsittämättömän etuoikeutetuksi. Olen saanut noin vaan lähteä asumaan vieraaseen maahan, joku muu on hoitanut minulle koulupaikan ja asunnon, ja minulle vielä maksetaan kaikenlaisia tukia ihan vaan opiskelusta, joka on vieläpä ollut superrentoa. Eläminen on ollut Helsinkiin verrattuna niin halpaa, että olen voinut tuosta vain heittää rahaa kaiken maailman matkoihin. En voi käsittää, että mitä olen muka tehnyt elämässäni oikein ansaitakseni kaiken tämän. Toisaalta on aivan huikeaa, että juuri ammattiminäänsä kohti kasvaville opiskelijoille tarjotaan näin hienoja tilaisuuksia nähdä maailmaa ja laajentaa ajatusmaailmaansa. Toivon kovasti, että jokainen, joka pohtii hiljaa takaraivossaan, että lähteäkö vai eikö lähteä, lähtee. Ainakin minä kiitän ja tulen monenkin vuoden päästä kiittämään itseäni siitä, että tartuin tähän tilaisuuteen.

Tämä kirjoitus on aika lailla samanlainen kuin olotila päässäni nyt, sekava, ristiriitainen, täynnä tunteita laidasta laitaan. Huomisiltana varmasti vielä sekavampi ja tunteikkaampi. Tottakai koko tämä viisi kuukautta on ollut täynnä suuria tunteita laidasta laitaan. Ei sitä voi odottaa pääsevänsä helpolla, jos jättää tutun kodin ja tutut ihmiset taakse ja lähtee ihan uudenlaiseen seikkailuun. Yksin ei ole onneksi tarvinnut elää kaiken keskellä, sillä onhan minulla ollut uskomattomat tukijoukot. Aina yhtä tärkeät vanhemmat kotona, rakas siskoni Ranskassa, kaiken ymmärtävät ystävät niin Suomessa kuin täälläkin. Sanat eivät riitä. Kiitos.

Ja nähdään!

- Anni

Tässä hetkessä

On se vaan niin totta, että viisi kuukautta on loppujen lopuksi ihan olemattoman lyhyt aika ihmisen elämässä. Tasan kaksi viikkoa enää, ja olen jo saunomassa ja ahtamassa itseäni täyteen ruisleipää kotisuomessa. Eikö tänne juuri vasta lähdetty? Ja toisaalta, miten näin lyhyessä ajassa voi saada näin monta uutta kokemusta?

Joululoma oli melkoinen seikkailu. Matkustin 20 päivää, yövyin neljässä eri maassa ja seitsemässä eri kaupungissa. Jouluna söin mahani täyteen herkullista ranskalaista kotiruokaa ihanan siskoni höpötellessä ranskaa vieressä, maistoin osterin (väittäisin, että vuoden 2015 suurin saavutus. Oikeasti.) ja nautin rennosta olosta viinipeltojen keskellä parhaassa seurassa. Siitä junailin Pariisiin hakemaan Suomesta tullutta matkaseuraa ja nähtävyyksiä ihailemaan. Rakastuin taas kerran Italiaan, kun sain ihailla uudenvuodenraketteja Como-järven yllä, maistella vaikka minkä sortin herkkuruokia ja menettää suuntavaistoni tuhanteen kertaan Venetsian pikkukujilla. Opin juomaan punaviinejä ja kahvia ilman maitoa ja katsoin ensimmäisen kerran Star Warsit. Vastapainoksi oli myös flunssaa, nukkumisongelmia ja huonoa mieltä. Kaikki ei ehkä mennyt niin kuin elokuvissa, mutta seikkailuun tarttumista en kadu hetkeäkään. Matkalta palasi Itävallan-kotiin matkamuistojen lisäksi entistäkin positiivisempi, kypsempi ja itsevarmempi Anni.

Opiskelut PH:ssa ovat nyt ohi. Lukukauden loppumisaika siirtyi yhtäkkiä syksyllä kaksi viikkoa aiemmaksi (huomattu on, että Itävalta ei ole organisoinnin ihmemaa), joten tällä viikolla kävin viimeisillä tunneillani ja sanoin hyvästit harjoitteluluokkani suloisille oppilaille. Hassua on se, että kurssien valmiiksi saaminen ei tuntunut juuri minkäänlaiselta saavutukselta. Suomessa jokaisen periodin viimeisen tentin jälkeen tekee mieli hyppiä ilmaan innosta ja helpotuksesta, nyt kohautin hartioitani ja totesin, että mahtava juttu. Onnistuin jotenkin valitsemaan itselleni niin helppoja kursseja, että oikeastaan vain opetusharjoittelun eteen sain tehdä kunnolla töitä. Siitä ei ole kyse, että en olisi mitään saavuttanut, sillä esimerkiksi harjoittelussa kahdella viimeisellä viikolla onnistuin pitämään huippuhyvät englanninkieliset matikantunnit, mitä en tosiaankaan olisi osannut tehdä syksyn alussa. Siitäkään ei ole kyse, että kursseilla ei olisi ollut mukavaa, jään kyllä ikävöimään englannintuntien hauskaa höpöttelyä ja liikunnankurssin akrobaattikokeiluja. Mutta ehkä pääni sitten kaipaa jotain, mikä haastaa sen. Odotan oikeasti innolla sitä, että pääsen keväällä taas ihan oikeasti opiskelemaan ja haastamaan itseäni. Vaikka toisaalta myös pelottaa, miten kaiken tämän rentoilun jälkeen osaan taas tarttua oikeisiin opiskeluhommiin...

Paluulennot ehdimme ostaa jo aiemmin syksyllä ennen kuin saimme tietää muutoksesta, ja koska suunnitelma yhden matikanlaitoksen kurssin aloittamisesta etänä kuolikin aika nopeasti, olen nyt kaksi viikkoa ihan täysin lomalla. Ja koska palaan Suomeen opiskeluperiodin puolessavälissä, olen sielläkin kuukauden ihan täysin lomalla. Siis mitä? Olen ehkä hyvä joissain asioissa, mutta maailman surkein lomailemisessa ja ei-minkään tekemisessä, ja ainakaan näin rennon opiskelun jälkeen ei tosiaan ole minkäänlaista lomantarvetta. Toisaalta saanpahan rauhassa käyttää kaiken jäljellä olevan Itävallan-aikani tästä paikasta nauttimiseen ja uusien paikkojen tutkimiseen opiskelun sijaan. Suunnitelmissa on vielä ainakin yksi viikonloppuvieras (jipii!), Linzin läpikoluamista, Praha, Hallstatt ja Innsbruck. Yritän parhaani mukaan psyykata itseäni siihen, että olen oikeasti lomalla, saan oikeasti ottaa rennosti, niin rennosti, että en halua enää koko keväänä ottaa rennosti. ;)

PH:n järjestämä parin viikon takainen lumikenkäreissu ja tyyppi,
 joka oli aika innoissaan päästessään parin tonnin
korkeuteen ja kunnon pakkasiin!

Ihan rehellisesti nyt tuntuu siltä, että on hyvä aika tulla kotiin. Tottakai asioiden loppuminen ja tärkeistä paikoista pois lähteminen on aina ja tulee nytkin olemaan haikeaa, mutta kotona odottaa sen verran paljon tärkeitä ihmisiä ja asioita, että palaan oikein mielelläni. En ole voinut välttää koti-ikävää. Ei se koskaan ole sellaista "haluan kotiin heti nyt"- tai "kunpa en olisi koskaan lähtenyt" -ikävää, mutta ihan vain ikävää. Vaikka tottakai tiedän, että jossain vaiheessa Suomessa minulle iskee ikävä tätä rentoa elämää, matkustelua ja Erasmus-perhettäni. Otankin viimeisen kahden viikon suurimmaksi tavoitteeksi sen, että nautin olostani tässä ja nyt, juuri tässä hetkessä, joka on kohta vain ihana muisto.

- Anni

Ja niin joulu joutui

Voisin väittää, että joulukuu on aina kuukausista se perinteisin. On viimeisiä opiskeluhommia ja tenttiinlukemista, on joulukonserttia ja kaikenlaisia pikkujouluja, on glögiä, pipareita ja joulutorttuja, on jouluaatto perheen kanssa ja sukulaisvierailuja. Mutta jotta perinteitä osaisi taas arvostaa entistä enemmän, täytyy välillä kokeilla jotain ihan muuta. Tämä on minulle se vuosi.

Joulunaika saapui Itävaltaan marraskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna, kun joulumarkkinat aukesivat. Niitä olin odottanut jo melkein saapumisesta lähtien, joulumarkkinat ovat kuitenkin Saksan ja Itävallan alueella paljon vahvempana perinteenä kuin Suomessa. Linzistä löytyy laajoja joka päivä auki olevia markkinoita kahdet, Weihnachtsmarkt ja Christkindlmarkt, ja pienempiä esimerkiksi vain yhden viikonlopun kestäviä markkinoita enemmän kuin tiedänkään. Lisäksi olemme käyneet tutkimassa Salzburgin ja Welsin markkinat, täytyyhän sitä nyt tutustua markkinoihin kyllästymiseen asti kun kerran on mahdollisuus. Markkinakojuissa myydään muun muassa kaikenmoisia joulukoristeita, käsitöitä ja koruja, jouluherkkuja joka lähtöön, bratwurstia ja muita makkaroita ja selkeästi tärkeimpänä perinteisiä alkoholijuomia Punschia ja Glühweinia. Jos markkinoille kävelee minä tahansa iltana, arkena tai viikonloppuna, juomakojut kuhisevat itävaltalaisia joulunodottajia. Alkoholillinen Punsch on useimmiten sekoitus viiniä, rommia ja appelsiinimehua. En sille erityisesti lämmennyt, mutta osa maistamistamme alkoholittomista Punscheista toi mukavasti mieleen glögin. Ruokapuoli sen sijaan on tehnyt tiensä sydämeeni: rapeat Bratwurstit ja Käsekrainerit (juustomakkarat), joka tavalla kuorrutetut mantelit, piparin tyyppinen mutta kuitenkin omanlaisensa Lebkuchen, valtavat voitaikina-Brezelit pizzamausteella tai suklaakuorrutuksella tai rahkatäytteellä tai pähkinätäytteellä...

Eniten olen kuitenkin hullaantunut markkinoiden joulukoristevalikoimiin. Näin laajaa valikoimaa joulukoristeita en ole koskaan nähnyt Suomessa. Paljon samaa, mutta kuitenkin paljon niin omanlaistaan, että melkein nolon usein en vain ole voinut olla ostamatta sitä kaunista puista kuusenkoristetta tai sitä kimaltavaa soittorasiajoulukuusta tai sitä narua, jolta roikkuu tontun vaatteita. En voi mitään sille pienelle äänelle, joka sanoo, että en ehkä pääse näille markkinoille koskaan enää uudestaan. Mitään ostosta en kadu, sillä tiedän, että saan ottaa nuo koristeet esiin joka vuosi uudelleen ja muistella Erasmus-aikoja. Yksi suosikkiostoksistani on viime viikonlopun keskiaikaisilta markkinoilta löytynyt savinen okariina-soitin. Siitä on hetki, kun olen opetellut soittamaan uutta soitinta, ja viimeisin soittamani puhallinsoitin on nelosluokan nokkahuilu. Uusia haasteita, jee!

Myös joulukoristevalikoimissa näkyy se, miten uskonto on täällä aivan eri tavalla osa kulttuuria kuin Suomessa. Seimiasetelmaa löytyy joka lähtöön, pieniä, suuria, halpoja, kalliita, puisia, keraamisia, yksinkertaisen lelumaisia tai taideteokseksi kelpaavia. Myös musiikkiperinteiden vahvuus näkyy: markkinoilla ja ihan vaan kaduilla esiintyy paljon kuoroja, lauluryhmiä ja soittoryhmiä. Joulukonsertteja on tottakai paljon ja kaikkialla, ja kaupungilta saamiemme alennuskuponkien takia pääsimme mukavaan viiden euron hintaan Brucknerhausiin kuuntelemaan St. Florianer Sängerknabeneita, vuonna 1071 perustettua poikakuoroa sekä entisistä Sängeknabeneista, nykyisistä ammattilaulajista koostuvaa mieskuoroa. Sanat eivät riitä, kokisin tuon konsertin uudelleen milloin tahansa. 

Bruckner-kuoron kautta pääsin sukeltamaan myös itse itävaltalaisen joulumusiikin maailmaan. Joulukonsertissamme lauloimme sekä saksalaisia tunnettuja ja tuntemattomia joululauluja että itävaltalaisia perinnelauluja. Laulut itsessään olivat yksinkertaisia, mutta voi sitä itävallan murretta. Murretekstit kuten g'fror'n stoanhårt ja koa Brentlglokk'n läut'n tekivät laulamisesta jopa vaikeampaa kuin kreikan laulaminen lokakuussa, mille monet kuorolaiset naureskelivatkin. Toisaalta kun pääsin ensimmäisen kerran näkemään itävallan-saksaa kirjoitettuna, aloin yhtäkkiä ymmärtämään myös kuulemaani murretta paremmin kaiken vokaalien vääntelyn ja sanojen lyhentämisen takaa. Ja tajusin, miksi se ymmärtäminen on ollut tähän mennessä niin vaikeaa.

Vaikka itävaltalaista joulumusiikkia vaikuttaa olevan valtavat määrät, kaikissa joululauluissa on ihan selkeästi samoja piirteitä. Aina tuntuu olevan samantyyppiset yksinkertaiset duurisoinnut ja melodia, joka hyppii kolmisoinnun säveliä ylösalas. Aika hyvä esimerkki on kuulemma joka ikisessä joulukonsertissa esitettävä Es wird scho glei dumpa. Vaikka aluksi itävaltalaiset laulut tuntuivat vierailta ja hassun epäjouluisilta, niin nyt niihin kunnolla tutustuttuani minulle tulee kuullessa ja laulaessa aina selkeä mielikuva lumen keskellä olevasta vuoristomökistä ja takan edessä lämmittelystä. Mielenkiintoista olisi, jos pystyisin nyt kuulemaan suomalaista joulumusiikkia vierain korvin ja näkemään, mikä vaikutelma suomalaisesta joulusta tulee sen perusteella. Konserttimme oli viime sunnuntaina, jolloin sain vetää päälleni toiselta kuorolaiselta lainatun upean sini-valko-vihreän Dirndl-mekon. Mekon mukana tuli kestohymy, tuollaista elämystä tuskin tulen koskaan saamaan uudelleen.

Opiskelujen kannalta joulukuu tarkoitti lähinnä harjoittelussa tehdyn joulunäytelmän valmistumista. Pari kuukautta sitten pelotti, mutta kaikista mahdollisista ongelmista huolimatta viimeisten harjoitusten jälkeen olin varmalla mielellä näytelmästä. Oppilaat olivat supermotivoituneita ja tekivät todella hyvää työtä siihen nähden, että heidän oikeasti piti näytellä englanniksi, kielellä, joka oli useimmille kolmas tai neljäs ja jota he eivät tosiaankaan ymmärtäneet tai puhuneet vielä kovin hyvin. Loppujen lopuksi tuntui, että luokan opettajat tekivät näytelmän kanssa jopa enemmän työtä kuin me, sillä he hoitivat suurimmat osan harjoittelusta kaikkien mahdollisten aikatauluista johtuvien ongelmien takia. Olen kuitenkin edelleen ylpeä siitä, että onnistuimme kirjoittamaan oikeasti hyvän näytelmän, ja kunhan sen suomennan niin saan loistavan itse tehdyn joulunäytelmän tuleville luokilleni. Tein myös debyyttini musiikinopettajana opettaessani lapset laulamaan We wish you a Joyful Holiday (muslimioppilaan vanhempien toiveesta jouluun viittaamaton We wish you a Merry Christmas). Näytelmää tulivat katsomaan oppilaiden perheet, koulun rehtori, yksi vaihtokoordinaattorimme ja joku ylempi opetustoimen henkilö. Olin älyttömän ylpeä reippaista pikku näyttelijöistämme. On hassua, miten nopeasti oppilaat alkavat tuntua ihan omilta pikkuisilta.

Joululoman saapuessa saapuivat myös ensimmäiset hyvästit. Skottivaihtarimme aloittavat heti tammikuussa harjoittelun Skotlannissa, joten he eivät omaksi harmikseen ja meidän harmiksemme pääse enää palaamaan joulun jälkeen. Tuntui todella omituiselta yhtäkkiä joutua sanomaan heipat ihmisille, jotka ovat olleet käytännössä omaa perhettäni täällä. Olen tosin varma, että nämä eivät olleet lopulliset hyvästit, sillä itse aion ehdottomasti jonain päivänä matkustaa Skotlantiin ja ainakin toinen skoteista on sen verran kylmän ilman ystävä, että sanoi monesti haluavansa joskus kokea Suomen talven. Suurin osa meistä muista lähtee joko tammikuun loppupuolella tai helmikuun alussa, ja me suomalaiset ja osa espanjalaisista helmikuun puolessävälissä. Me saamme siis olla ne, jotka ensin sanovat heipat kaikille muille yksi kerrallaan ja sitten jäävät tänne ihmettelemään tyhjyyttä ennen omaa lähtöä. Suurin osa lähti nyt myös jouluksi kotimaahansa ja palaa tammikuussa ennen lukukauden alkua. Vaikka olisi ihanaa päästä kotiin jouluksi, olen iloinen, että en sitä tee, sillä tuntuisi ikävältä ajatukselta palata vain hetkeksi ja joutua sanomaan taas uudestaan heipat, kun kuitenkin olen palaamassa lopullisesti niin pian joulun jälkeen.

Koska joulu kuitenkin on niin perinteinen kotijuhla, niin ei sille ikävöinnille mitään voi. Välillä harmittaa, että en pääse kuoroni joulukonserttiin, en saa juoda oikeaa glögiä, en pääse kavereideni pikkujouluihin tai Megazoneen työkavereiden kanssa. Harmittaa, että en saa viettää joulua kotona ihanien vanhempieni kanssa ja syödä monen päivän jouluruokaähkyä isovanhempien ja muiden sukulaisten seurassa. Toisaalta turhaahan se on harmitella, kun tulen todennäköisesti joka ikinen joulu tästä ikuisuuten viettämään joulun sillä tutulla rakkaalla tavalla. On ollut aivan älyttömän mielenkiintoista päästä tutustumaan toisen maan jouluperinteisiin näin läheltä, ja tähän aikaan vuodesta matkustaminen tulee aina olemaan hankalaa opiskelujen tai töiden puolesta. On myös ollut hupaisaa tutustuttaa vaihtarikavereita suomalaisiin perinteisiin. Itsenäisyyspäivän vastaanottoa seurasimme asuntolan keittiössä kolmen suomalaisen, yhden espanjalaisen ja yhden turkkilaisen voimin, ja yritimme kovasti selittää, miksi on niin kovin tärkeää tuijottaa tuntikaupalla presidenttiä kätteleviä ihmisiä. Tämän viikon aikana olemme onnistuneet opettamaan aika lailla koko ryhmämme laulamaan Tip-tap, tip-tap, tipe-tipe tip-tap ja luoneet kuulemma yöunia häiritsevän korvamadon. 

Ensi viikolla aloitan seikkailuloman, jota olen innolla odottanut jo pari kuukautta. Tiistaina hyppään junaan, ensimmäisenä pysäkkinä Ranskan pikkukaupunki jossain Bordeaux'n lähistöllä ja niin rakas siskoni. Venlan näin viimeksi elokuussa, kun halasimme itkuiset heipat lentokentällä hänen lähtiessä viettämään omaa vaihto-oppilasvuottaan. Nirso-minäni joutuu varmaan koetukselle ranskalaisen jouluruoan kanssa, mutta uusia haasteita nekin... Joka tapauksessa, viidentoista tunnin junailu ei haittaa ollenkaan, kun vastassa on jotain niin mahtavaa kuin oma sisko!

Frohe Weihnachten, Merry Christmas, hyvää joulua kaikille rakkaille! :)

- Anni

Näin tekee viisas opettaja

Olen ollut jo pidemmän aikaa kiinnostunut Erasmus-vaihtoon lähtemisestä, sillä haluaisin saada erilaisia näkökulmia omaan tulevaan ammattiini: koulutraditiot riippuvat vahvasti maasta ja kulttuurista, ja siksi minua kiinnostaa nähdä, miten samat kulttuurisidonnaiset asiat toimivat muualla Euroopassa. -- Uskon, että vaihto-opiskelu auttaisi minua siten pohtimaan opettajuutta entistä kokonaisvaltaisemmin ja kasvamaan itse opettajana.

Tällaisia abstraktin yleismaailmallisia lauseita kirjoittelin alkukeväästä motivaatiokirjeeseen, joka oli yksi osa Erasmus-hakemustani. Konkreettisemmin en osannut kirjoittaa, koska en todellakaan voinut ennustaa, mitä kaikkea oikeasti tulisin vaihdon aikana oppimaan. Nyt reilu kaksi kuukautta myöhemmin voin sanoa, että paljon on jo opittu, vaikkakin hyvin eri kautta, kuin mitä alunperin ajattelin. Tähän kirjoitukseen päästän ääneen opettaja-Annin ja puran kaiken, mitä olen syksyn aikana nähnyt, kuullut, ajatellut ja keskustellut upeiden vaihtarikavereideni kanssa.

Niin monen monta kertaa meille suomalaisille opettajaopiskelijoille on toitotettu sitä, miten meillä on koulujärjestelmä aivan huipputasoa ja opettajat parhaita maailmassa. Viime syksyn opetusharjoittelussa aloitin ensimmäisen kemiantuntimme niin, että luokassa oli joukko chileläisiä opetusihmisiä tutustumassa suomalaiseen kouluun. Silloin tällöin on joku kysynyt, että mistä tämä johtuu, ja nolosti en koskaan ole osannut vastata. Miten voisinkaan, jos en tunne mitään muita koulujärjestelmiä niin hyvin, että voisin verrata.

Zürichin lelumuseosta

Nyt syksyn aikana olen päässyt tutustumaan melko perinpohjin yhteen toiseen koulujärjestelmään, minkä lisäksi olen kuullut paljon tarinoita muutamista muista maista. Erot hahmottuivat aika nopeasti. Itävallassa lapset menevät kuusivuotiaana Volkschuleen, peruskouluun, jossa ovat neljä vuotta, ja sen jälkeen jatkavat kahteen eri kouluun, joista toinen on hieman akateemisempi ja vaikeampi ja toinen hieman helpompi. Ensimmäisen selostuksen koulusysteemistä sain yhdeltä itävaltalaiselta buddyltamme, joka viittasi selityksen aikana eri kouluihin jatkuvasti nimillä "smart kids' school" ja "stupid kids' school". Minua kirpaisi joka kerta, kun hän mainitsi nämä nimet. Miltä tuntuu lapsesta, joka ei pääse ylempään kouluun ja tuntee päätyvänsä tyhmien lasten joukkoon? Miten alemman koulun opettajat suhtautuvat oppilaisiin kun tietävät, että he olivat "liian tyhmiä" päästäkseen ylempään kouluun? Käsittääkseni Volkschulen neljännen luokan opettajat tekevät päätökset siitä, mihin kouluihin lapset jatkavat. Päätökseen vaikuttavat myös neljännen luokan valtakunnalliset kokeet, jotka vakavuudessaan tuntuvat vastaavan lähinnä ylioppilaskirjoituksia. Tuntuu aika käsittämättömältä, että kymmenenvuotiaat lapset voidaan asettaa samanlaisen paineen alle kuin 18-vuotiaat nuoret. Satun tekemään opetusharjoittelua juuri nelosluokassa, ja ennen ensimmäistä tällaista koetta niin oppilaat kuin opettajat vaikuttivat luonnollisesti todella stressaantuneilta. Keskustellessamme opettajien kanssa he mainitsivat useasti, että on niin kova kiire, kun pitää saada valmisteltua oppilaat kokeita varten. Ei oppimista elämää varten, vaan kokeita varten.

Toisaalta kuitenkin tunnit, joita olen päässyt harjoitteluluokassamme seuraamaan, ovat olleet mukavan aktiivisia ja välillä melkein yllättävän leikkisiä. Itävallan lisäksi olen kuullut ehkä eniten tarinoita Skotlantilaisesta koulusta, ja monella tapaa sekä heidän koulunsa että opettajankoulutuksensa muistuttavat Suomea, mutta erojakin löytyy. Ensimmäisellä tunnilla harjoitteluryhmässäni oleva skottivaihtari sanoi, että jos oltaisiin Skotlannissa, oppilaat olisivat jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen täysin kiinni tehtäväkirjassa. Skotlannissa aktiivinen oppiminen tuntuu olevan vielä hieman hukassa oleva käsite. Lisäksi mielenkiintoista on skottikulttuuriin tiukasti sidoksissa oleva muodollisuus: opettajia puhutellaan aina sukunimen kanssa herroiksi, neideiksi ja rouviksi, ja jos oppilas ei kiitä opettajan antaessa hänelle tehtävämonisteen, vanhemmat saavat opettajalta viestiä oppilaat töykeästä käytöksestä. Jopa skottivaihtari itse on sitä mieltä, että muodollinen puhuttelu luo turhan jännitteen opettajan ja oppilaiden välille. Lisäksi itse koin vieraaksi sen, miten hän selitti, että niin koulut kuin yliopistotkin jakautuvat täysin selkeästi hyviin ja huonoihin. Kuulemma kouluissa voi nähdä heti sisään astuessa, onko kyseessä hyvä vai huono koulu, ja jos taas joku kertoo päässeensä yhteen huonoista yliopistoista, voi samantien arvata, että hän on epäonnistunut hakiessaan hyvään yliopistoon.

Osaan ehdottomasti arvostaa entistä enemmän suomalaista peruskoulua kaiken näkemäni ja kuulemani jälkeen. Kaikki lapset ja nuoret ovat yhtäläisiä ja saavat samat mahdollisuudet, lapsia ei leimata fiksuiksi tai tyhmiksi, vaan kukin saa tukea tarvitsemallaan alueella ja toisaalta mahdollisesti myös lisätsemppiä lahjakkuusalueellaan. Lapsista ei yritetä tehdä akateemikoita vielä pienenä, eikä lapsen tulevaisuutta määrää kymmenenvuotiaana tehty koe. Lapset saavat olla lapsia.

Sitten itse opiskelusta. Suomessa ja suurimmassa osassa muuta Eurooppaa opettajankoulutus järjestetään yliopistoissa. Tutkintotasot toki vaihtelevat: Suomessa luokanopettajilla on kasvatustieteen maisterin tutkinto, kun taas monessa muussa maassa kanditason tutkinto riittää ja maisteriohjelma saattaa löytyä, mutta se on vapaaehtoinen. Sen sijaan ainakin Itävallassa ja tietyssä osassa Saksaa löytyy yliopistojen ja korkeakoulujen (Fachhochschule) lisäksi pedagogisia korkeakouluja, Pädagogische Hochschule, jollaisessa minäkin nyt opiskelen. Kaikki Erasmus-hakemukseeni laittamat koulut olivat näitä opettajakorkeakouluja, sillä olin utelias näkemään, miten selkeästi yliopiston ja korkeakoulun eron voi huomata.

Viimeiset kolme vuotta Suomessa yliopistolla ovat olleet täynnä vaihtelua. On päästy leikkimään matikankurssilla milloin milläkin palikoilla ja välineillä, on päästy painamaan kankaita ja dramatisoimaan runoja, mutta toisaalta on myös istuttu puuduttavilla teoriapitoisilla luennoilla, luettu ihan liian pitkiä ja vaikeaselkoisia kirjoja ja kirjoitettu turhauttavia esseitä. Varmaan jokaisella suomalaisella opettajaopiskelijalla on joskus käynyt mielessä, että mihin tätä kaikkea teoriaa oikein tarvitaan. Voin rehellisesti sanoa, että olen nyt täällä ollessani ensimmäisen kerran tosissani ymmärtänyt teorian merkityksen - lähinnä siksi, että täältä se puuttuu lähes kokonaan. PH:n kursseilla on todella käytännönläheisempi ote opetukseen: opettajat esittelevät paljon valmiita tehtäviä ja harjoituksia, matematiikankurssilla katsotaan joka kerta ainakin yksi luokkatilanteessa kuvattu video, tehdään opetusharjoituksia, joissa opettajana on joko kurssin opettaja tai opiskelijapari ja muut opiskelijat leikkivät oppilaita. Olen toki saanut paljon ideoita, joita voisin käyttää tulevassa työssäni, mutta ongelma on se, että usein harjoitukset ovat ainoa asia, mitä opettajilla on meille annettavana. Kaikenlaiset harjoitukset, menetelmät ja metodit esitellään aika ehdottomina: näin kuuluu tehdä, näin tekee viisas opettaja. Lauseita, joita en juuri yliopistolla ole kuullut. Lisäksi olen yliopistolla aina tottunut pohtimaan perinpohjin sitä, mikä minkäkin harjoituksen kasvatuksellinen tavoite ja syy on, kun taas täällä riittävä syy voi olla se, että "oppilaat tykkäävät tästä". Aina en tosiaankaan ole samaa mieltä opettajien ehdottomien ohjeiden kanssa, mutta en ole sitä juuri päässyt sanomaan, koska kurssien opettajia ei pahemmin kiinnosta meidän mielipiteemme. Tilaa omalle päätöksenteolle, omille ideoille, ajattelulle ja kritiikille ei ole.

Tähän verrattuna koen teoriapitoisen opiskelun kasvatuksena, joka antaa meille tuleville opettajille ajattelun työvälineitä. Yliopistolla meille koskaan sanota, että tämä on se oikea tapa toimia, vaan meitä rohkaistaan itse löytämään itsellemme parhaat tavat jokaiseen tilanteeseen. Meille ei haluta antaa yhtä ainoaa ajattelumallia vaan suuri määrä työkaluja, jotta opettajana toimiessamme osaisimme itse ajatella ja tehdä valintoja ja mikä tärkeintä, perustella ne. Meistä ei haluta kasvattaa tietynlaisia opettajia, vaan meidän halutaan kasvavan omanlaisiksemme ajatteleviksi ja kriittisiksi opettajiksi. Sen sijaan itävaltalaisille opettajille itse ajatteleminen ei näytä olevan tärkeä taito. Asiat tehdään tietyllä tavalla, piste.

Olen tosin myös monta kertaa kuullut, että itävaltalaista koulujärjestelmää yritetään muuttaa. Oppilaat kahteen eritasoiseen kouluun jakava systeemi halutaan poistaa ja sen eteen on jo tehty töitä, mutta ainakin harjoitteluluokan opettajiemme mukaan tähänastinen "muutos" on lähinnä tarkoittanut alempitasoisen koulun nimeämistä uudelleen. Mielessä on käynyt, että miten mitään oikeaa muutosta voidaan ikinä saada aikaan, jos tulevaisuuden opettajia koulutetaan jatkuvasti samaan muottiin sen sijaan, että heitä autettaisiin ajattelemaan uusilla tavoilla ja muuttamaan asioita.

Höhenrausch-näyttely, mielenkiintoinen ja uudenlainen
yhdistelmä tiedettä, taidetta ja lintuja.

Opetusharjoittelu on ollut aivan oma lukunsa kaikessa mielenkiintoisuudessaan, hauskuudessaan ja turhauttavuudessaan. Ensimmäisten opetuskertojemme aikana opettajamme sanoivat monesti, että haluavat meidän kokeilevan kaikkea mitä itse haluamme ja nauttivan harjoittelukokemuksista. Luokkamme opettajat ovat hyvin nuoria ja ilmeisesti perinteisistä itävaltalaisista opettajista poiketen tykkäävät kokeilla uudenlaisia opetustapoja. Marraskuun alussa aloitimme sitten harjoittelun toisen vaiheen, joulunäytelmäprojektin, jolloin heistäkin kuoriutui esiin perinteinen itävaltalainen opettajuus ja he olisivat halunneet meidän tekevän asiat täsmälleen samalla tavalla, miten he tekivät vuosi sitten. Asiaa vaan hankaloitti toinen itävaltalainen piirre: suoraan puhumisen vaikeus. Jo ensimmäisten viikkojen aikana hollantilaistaustainen englanninopettajamme selitti meille, että itävaltalaiset eivät koskaan sano suoraan sitä, mitä haluavat. Ymmärsin tämän kunnolla vasta kun erään aika kaoottisen opetustunnin jälkeen opettajiemme pääasiallinen kehitysehdotus oli se, että meidän olisi pitänyt aloittaa joulunäytelmän kirjoitus kaksi viikkoa aiemmin, ja he olivat kuulemma yrittäneet saada meidät tajuamaan sen kyselemällä, onko meillä ideoita näytelmään. Tuon palautekeskustelun jälkeen etenkin minä ja myös suoraan puheeseen tottunut skottiopiskelija lähdimme koululta korvat savuten turhautumisesta. Opettajat eivät tuntuneet tajuavan, miten ongelmalliset olosuhteet meillä ylipäätään on näytelmäprojektin tekemiseen: meillä ei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa (jostain syystä opettajat haluavat meidän käyttävän tunneillamme vain ja ainoastaan englantia, vaikka se on useimmille oppilaille kolmas tai neljäs kieli ja heidän on todella vaikeaa ymmärtää englanninkielisiä ohjeistuksia), emme tunne oppilaita ja näemme heitä vain kerran viikossa lyhyesti, ja joukossa on monia lapsia, jotka eivät edes juhli joulua. Lisäksi opettajat kutsuivat meidät koululle ylimääräiseksi tunniksi toisena päivänä, jolloin me harjoittelijat istuimme luokan takana ja he pitivät meidän tuntimme uudelleen näyttääkseen meille, miten meidän olisi pitänyt tehdä. Ikävä tuli harjoitteluja Viikin norssissa, upeita fiksuja harjoitteluparejani ja niin kovin kokenutta mutta aina kokeilunhaluista harjoittelunohjaajaani.

Mietin toki välillä tunneilla, että olenko ruvennut jo vähän liiankin kriittiseksi. Jos oikein haluaa, niin ihan mistä tahansa voi löytää kritisoitavaa. Olen oikeasti päässyt myös näkemään ja kokeilemaan paljon hauskoja käyttökelpoisia leikkejä ja harjoitteita. Harjoitteluluokkamme oppilaat ovat aivan ihania ja kieliongelmista huolimatta motivoituneita näytelmän harjoitteluun. Tuntuu kuitenkin siltä, että taas kerran tässä harjoittelussa tärkein oppimani asia on stressinhallinta: kun olosuhteet ovat niin järjettömät niin stressaaminenkin on aika järjetöntä, parempi on vain yrittää ottaa rennosti ja katsoa, mitä saamme aikaiseksi tässä tilanteessa. Opiskelu täällä on uskomattoman rentoa, mitään ei vielä ole tarvinnut lukea ja ainoa kirjoitustehtävä on opetusharjoittelun oppimispäiväkirja. Vaikka normaalisti osaan olla kotona aikamoinen Duracell-pupu ja paikallaan pysyminen ja rentoutuminen on haastavaa, olen nyt jo oppinut nauttimaan siitä, kun saan yhtäkkiä keskellä päivää ihan luvan kanssa vaan makoilla ja ottaa rennosti. Arvostan suomalaista koulua, suomalaista opettajuutta ja opettajankoulutusta ihan eri tavalla kuin vielä syyskuussa, ja toivon, että osasin muotoilla ajatukseni niin, että etenkin ihanat opiskelukaverini Helsingissä ymmärtävät ne. Meistä on tulossa huippuopettajia! ;)

- Anni

Musiikin ääntä etsimässä

Sä voit viedä tytön kuorosta, mutta et kuoroa tytöstä. Näin viisaasti kirjoitti rakas ystäväni ja entinen stemmakaverini muistokirjaan, jonka minulle antoi Wienissä nähdessämme. Pitää harvinaisen hyvin paikkansa minun kohdallani: viimeisten yhdentoista vuoden aikana, jotka olen kuorolaisena viettänyt, kuorosta on tullut minulle niin rakas ja tärkeä harrastus, että en missään vaiheessa edes voinut kuvitella olevani viittä kuukautta laulamatta. Kuorotyttö-minäni intoili jo etukäteen mahdollisuudesta päästä tutkimaan klassisen musiikin supermaan Itävallan kuoromaailmaa.

Olin jo Suomessa kurssisuunnitelmaa tehdessäni huomannut, että vaihtokoulussani on mahdollisuus saada opintopisteitä kuorolaulusta. Tästä ja kuorointoilustani mainitsin opettajalleni kurssivalintatapaamisessa, ja tämä kertoi, että koulussa on kaksikin kuoroa. Ensimmäisenä opettaja kysyi suoraan, olenko hyvä laulaja, koska kuulemma paremman kuoron johtaja on sen verran erikoinen ja taiteellinen tyyppi, että vain hyvät laulajat viihtyvät hänen kanssaan. Uskalsin väittää olevani aika hyvä ja jäin mielenkiinnolla odottamaan, millainen kuoro todellisuudessa on kyseessä. Toinen samassa huoneessa ollut opettaja mainitsi, että Linzissä oleva huippuhyvä Brucknerchor etsisi juuri sopivasti laulajia, mutta eivät harmi kyllä varmaan ota minua sinne, kun olen kaupungissa vain niin vähän aikaa.

Noh, koulun kuoro oli valitettavasti pettymys. Helsingin kuorossani Akateemisessa Laulussa olin tottunut sen verran haastavaan ja tarkkaan työskentelyyn, että koulun kuoro tuntui lähinnä lauleskelulta, eikä ohjelmisto oikein ollut makuuni. Totesin, että voin kyllä opintopisteet täältä ottaa, mutta täytyy löytää muutakin. Vielä saman illan aikana taiteilin hermostuneena Bruckner-kuoron puheenjohtajalle saksankielisen anelusähköpostin: olen todella innokas ja kokenut kuorolaulaja, haluaisin ihan hirveän kauhean kovasti saada kuorokokemuksia myös täällä, ottaisitteko minua millään mukaan laulamaan vaikkakin vain muutamaksi kuukaudeksi. Toimi, heti seuraavana päivänä sain (pieneksi yllätyksekseni) vastauksen, että tervetuloa vaan ensi viikon keskiviikkona harjoituksiin.

Harjoituspäivänä olin vaan entistä hermostuneempi. Aikaisen herätyksen, kouluharjoittelun ja pitkän seminaarin jälkeen olin umpiväsynyt, joten teki mieli unohtaa koko juttu ja mennä kotiin nukkumaan. Kavereideni tuella ja oman uteliaisuuteni voimalla pakotin itseni jäämään koululle odottamaan harjoitusten alkua. Täristen jännitin mahdollista koelaulua ja saksan puhumista ja mietin, miksi ihmeessä aina ajan itse itseni tällaisiin tilanteisiin, joissa puolet minusta haluaisi vaan paeta karkuun.

Syy siihen kysymykseen löytyi heti kuorotreenien alettua. Minut otettiin vastaan sydämellisesti ja iloisesti, kuin olisin heille kunniavieras. Suurin osa kuorolaisista on jo harmaahapsisia ja nuorempaa ikäluokkaa löytyy vain kourallinen, mutta ihanat alttoleidit ottivat minut heti joukkoonsa, kyselivät Suomesta ja opinnoistani, puhuivat tarpeeksi hidasta saksaa, tarvittaessa englantia. Yllätyksekseni minkäänlaista koelaulua ei pidetty ja se, että voin olla kuorossa vain neljä kuukautta, ei ollut ongelma kenellekään. Sain tietää, että seuraavaan konserttiin on noin kuukausi. Harjoitusten jälkeen olin taas kerran valmis allekirjoittamaan kaikki tutkimukset kuorolaulun parantavasta voimasta: vaikka minulla oli edellisenä iltana ollut syksyn pahin koti-ikäväilta ja kulunut päivä oli ollut rankka, lähdin illalla treeneistä melkein innosta hypellen, korvasta korvaan hymyillen.

Kuukausi meni ja viime lauantaina koitti konserttipäivä. Linzissä vietettiin 5.-8.11. kreikkalaisen säveltäjän Mikis Theodorakiksen 90-vuotisjuhlapäiviä, ja Brucknerchor osallistui esittämällä Theodorakiksen Alexis Zorbas -baletin yhdessä kreikkalaisen kuoron, kreikkalaisten solistien, wieniläisen ammattimuusikoista koostuvan orkesterin ja kyseisen orkesterin kreikkalaisen kapellimestarin kanssa. Säveltäjä ja teos olivat minulle aiemmin tuntemattomia, teos kuoron osalta melko yksinkertainen mutta muuten moniulotteisuudessaan erittäin mielenkiintoinen. Theodorakis on säveltänyt baletin 1980-luvulla ja se pohjautuu musiikkiin, jonka hän on säveltänyt samannimiseen (kuulemma) tunnettuun elokuvaan 60-luvulla. Meillä ei tanssijoita ollut, mutta musiikki itsessään oli huikea sekoitus nimenomaan elokuvamaisuutta, hilpeää tanssillisuutta ja puhdasta kreikkalaisuutta. Konsertti pidettiin Linzin ainoassa varsinaisessa konserttitalossa Bruckerhausissa, joka - kuten kuorokin - on nimetty Linzin ylpeyden, säveltäjä Anton Brucknerin mukaan (myös minulle aiemmin tuntematon nimi). Perjantain harjoituksissa pari kuorolaista mainitsi, että Brucknerhausin on suunnitellut suomalainen arkkitehti, mutta eivät muistaneet nimeä. Illalla googlailin ja löysin Heikki ja Kaija Sirenin, jotka ovat suunnitelleet myös muun muassa Ympyrätalon Hakaniemessä. Hauskaa sinänsä, että myös Brucknerhaus on muodoltaan kaareva... 

Ei varmaan tarvitse edes sanoa, miten paljon nautin konserttikokemuksesta. Brucknerhausin suurin 1420-paikkainen sali oli ihan muutamia yksittäisiä paikkoja vaille täynnä, orkesteri soitti uskomattoman hyvin ja kuorot tsemppasivat toisiaan ennen lavalle astelemista. Oli myös helppo nähdä, miten paljon kapellimestari Konstantinos Diminakis nautti saadessaan tehdä itselleen tärkeää musiikkia niin innokkaalle yleisölle. Toisaalta taas parissa viimeisissä harjoituksissa minusta tuntui melkein huvittavalta, miten vähän kapellimestari kiinnitti huomiota kuorossa selvästi pieleen menneisiin yksityiskohtiin, kuten istumisiin ja seisomaannousuihin tai yhtäaikaisiin lähtöihin. Olin itse tottunut siihen, että esimerkiksi viime syksynä Händelin Messiasta harjoitellessamme seisomaannousuja treenattiin ja hiottiin viikkoja etukäteen täydellistä samanaikaisuutta tavoitellen. Olin muutenkin ehtinyt olla vain muutamissa harjoituksissa ennen konserttia, joten tuntui hullulta ajatukselta päästä niin vähällä vaivalla esiintymään upeaan konserttisaliin valtavalle määrälle ihmisiä, jotka olivat myös maksaneet lipuistaan melko valtavan summan rahaa. Tästä huolimatta lopun kaksi encorea, kreikkalaisten tanssijoiden houkuttelemana tanssiva yleisö ja standing ovation eivät ihan heti poistu mielestä. Oli aika mielettömän hieno ajatus tajuta, että minulla, ihan tavallisella suomalaisella kuorotytöllä, on mahdollisuus päästä esiintymään tällaisessa paikassa, tällaisessa seurassa ja tällaiselle yleisölle. Juuri tänään pompin innosta (kirjaimellisesti) kun sain tietää, että orkesteri on myös tehnyt konsertista pitkän koostevideon, joka löytyy täältä. Kuoro ei harmi kyllä ole erityisen hyvin mikitetty, mutta todella taidokasta orkesteria pääsee kuulemaan sitäkin enemmän, sekä monta ehdotonta suosikkihetkeäni konsertista. Seuraavana etappina on joulukuun adventtikonsertti, jossa pääsen pukeutumaan Dirndliin, itävaltalaiseen kansallispukuun!

Myös muunlaisia musiikkielämyksiä on ehditty hakea. Ennen Wienin-retkeä päätimme, että jonkunlainen klassinen konsertti olisi pakko kuulla, ja pienen googlailun jälkeen löysimme opiskelijaystävällisimpänä vaihtoehtona Mozartin Requiemin kauniissa Karlskirchessä. "In Vienna you will not find another concert to experience Mozart in a more authentic, profound and honest way", luki ylpeillen flyerin mainostekstissä. Pari viikkoa sitten teimme taas oululaisten ystävieni kanssa viikonloppuretken kuvankauniiseen Salzburgiin. Ihastuin kaupunkiin kaikin puolin ja nautin ajatuksesta, että samoilla kaduilla on Mozartkin kuljeskellut, vaikka toisaalta ehdin jo parin päivän aikana kyllästyä joka puolella komeilevaan mainoskasvo-Mozartiin. Lauantaina osallistuimme pitkään haaveilemalleni Sound of Music -kuvauspaikkakierrokselle. Suurin osa kierroksen muista osallisista olivat amerikkalaisia, joten myös kierroksen vetäjä oli selkeästi omaksunut amerikkalaisiin vetoavan show-tyylin. Vaikka opastustyyli ei meihin ihan purrut, sain kuulla paljon mielenkiintoista behind the scenes -infoa lempielokuvastani, täytin kamerani vaikka minkälaisilla otoksilla ja tuntui, että sain yhden unelman toteutettua. Kun ajoimme bussilla Salzburgin lähellä oleviin elokuvan alussa nähtyihin vuoristokyliin ja elokuvan soundtrack laitettiin soimaan, oikeasti liikutuin tajutessani, miten paljon kyseinen elokuva minulle merkitsee. Mirabell-puutarhan portailla turistien keskellä odottelin melkein kymmenen minuuttia vapaata hetkeä, jotta sain pitää oman muutaman sekunnin Julie Andrews -hetkeni.

Von Trappin perheen takapihana käytetty pytinki

Elokuvan hääkirkko Mondseessä

Mondsee ja mitä kaunein kesäpäivä (lokakuun viimeisenä päivänä...)

Olen tässä kirjoituksessa aika hyvin kattanut blogini nimestä "Laulua"-osuuden, ja kuvat saavat kattaa "vuorilla"-osan. Salzburgissa teimme sunnuntairetken 1265-metriä korkealle Gaisbergille, joka erään bussissa tapaamamme naisen mukaan on kaupunkilaisten kotivuori. Niin korkealle en ollut vielä koskaan kavunnut ja vaelluskuntoni ei ehkä ole ihan huipussaan, mutta ylös asti päästiin, ja maisemat olivat käsittämättömän hienot. Huipulle tuli myös autotie ja busseja ja se oli täynnä ihmisiä, mutta vaikka olin aivan puhki, tuntui aika hienolta ajatella, että me kuitenkin kapusimme ylös asti omilla pikku lihaksillamme. Eilen taas teimme viiden tunnin vaellusretken Kalkalpenin kansallispuistossa, jossa olimme korkeimmillaan 1280 metrin päässä merenpinnasta. Kalkalpen on noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Linzistä eikä sinne ihan helposti olisi päässyt julkisilla kulkuneuvoilla, mutta onneksemme tsekkivaihtarilla oli äitinsä auto lainassa, ja pääsimme matkaan suomalais-tsekkiläisellä joukolla. Näimme matkan aikana ehkä kolme muuta ihmistä, leikimme roskiskaraokea ilman roskista ja toinen tsekkitytöistä teki hääsuunnitelmia huipulle. Lopuksi jalkapohjiin sattui ja väsytti, mutta tätäkään kokemusta en olisi vaihtanut mihinkään.

Saan ehkä elämäni vaikuttamaan vähän turhan ruusuiselta näin kirjoitellessa. Sanotaan vielä loppuun, että tällä viikolla olen muun muassa stressannut itseni unettomaksi kouluharjoittelun kanssa, turhautunut ja menettänyt motivaationi harjoitteluun kokonaan ja ikävöinyt aika montaa ihmistä Suomessa. Onneksi kauniit maisemat, ihanat ihmiset ja kunnon yöunet saavat ihmeitä aikaan ja motivaatio löytyi uudestaan. Enkä voi edes tehdä listaa kaikesta siitä, mitä olen jo nyt oppinut täällä ollessani.

- Anni

Mukavuusalueen toisella puolen

Opiskelujen alkamisen takia viime viikot ovat lentäneet ohi. Paljon tuttua mutta vielä enemmän uutta, pieniä epätoivon hetkiä Itävallan saksan kanssa, supermielenkiintoisia keskusteluja vaihtarikavereiden kanssa erilaisista koulu- ja kasvatuskulttuureista, enemmän suklaata ja herkkuja kuin ikinä aiemmin.

Erasmus-ohjelman käytännön mukaisesti tein jo keväällä Suomessa jonkinlaisen kurssisuunnitelman koulun nettisivuilta löytyneen infon perusteella. Tuo alkuperäinen suunnitelma oli pelkästään suuntaa-antava, ja oikeat kurssivalinnat tehtiin ensimmäisten viikkojen aikana kahdenkeskisissä tapaamisissa vastuuopettajiemme kanssa. Omassa tapaamisessani meni noin puolitoista tuntia: käytiin läpi vanhoja suunnitelmia, höpöteltiin eri maiden erilaisista matikkamerkinnöistä, puhuttiin kuorokokemuksista. Monta ryhmää valittiin sen mukaan, kuka opettajista on mukavin. Kun sanoin haluavani matematiikankursseja, opettajani soitti sopivana pitämälleen matematiikanopettajalle ja kysyi, mille kursseille kannattaisi tulla. Lopputulokseksi sain sekamelskan englanninkielisiä vaihtarikursseja ja saksankielistä matikkaa, liikuntaa ja eläintarhapedagogiikkaa - ja mikä tärkeintä, lukujärjestyksen, jossa joka ikinen perjantai on vapaa (!).

Vaikka olen mielestäni tehnyt ennenkin paljon asioita ulkona omalta mukavuusalueeltani, jännittänyt ja aina selvinnyt, taas iski rimakauhu. Matkustaessani muutama viikko sitten maanantaiaamuna ennen kahdeksaa yksin ensimmäiselle liikunnantunnille mietin monen monta kertaa, että miksi en vaan kiltisti pysynyt samoilla turvallisilla kursseilla muiden vaihtareiden kanssa. Opettajan puheesta tunnuin ymmärtävän ehkä puolet, muiden opiskelijoiden puheesta en juuri mitään. Oma suu ei meinannut aueta millään, vaikka saksankieliset lauseet pyörivät mielessä, mutta helpotti aivan valtavasti, kun joku opiskelijoista tai opettaja varmisti englanniksi, että ymmärsinkö kaiken. Silti saman jännityksen koin läpi jokaiselle uudelle kurssille ja kuoroihin mennessäni. Toisaalta enhän minä siksi tänne lähtenyt, että saisin elää aina helpolla ja kivalla mukavuusalueella.

Yksi varmasti mielenkiintoisimmista ja antoisimmista opiskelukokemuksista täällä tulee olemaan kouluharjoittelu. Joka keskiviikko herään 5:30 ja matkustan suomalais-portugalilais-skotlantilaisen harjoitteluryhmäni kanssa koululle Linzin toiselle laidalle. Olemme parinkymmenen 9-10-vuotiaan oppilaan luokassa, jossa on monia oppimisvaikeuksisia lapsia, vain muutama syntyperäinen itävaltalainen ja kaksi opettajaa. Yhden oppitunnin saimme havainnoida, ja heti toisella viikolla aloimme opettamaan. Kohtapuoliin alamme suunnittelemaan luokalle teatteriprojektia jouluksi. Opetamme englanniksi, vaikka kaikki oppilaat eivät edes osaa vielä saksaa kovin hyvin. Haasteita siis löytyy, samoin kuin valtavasti intoa ja mielenkiintoa (onneksi, koska muuten en taitaisi edes saada itseäni ylös sängystä tarpeeksi aikaisin). 

Zürichin lelumuseo. Minä ja koululuokkani joskus vuonna 2035?

Yhden hienon, valaisevan asian olen jo oppinut tähän mennessä: laiskottelun. Kaikki minut tuntevat varmaan tietävät, että olen todella huono lepäämään, ja sen sijaan todella hyvä ylisuorittamaan, tunkemaan vapaapäiväni täyteen ohjelmaa ja ottamaan stressiä turhasta. Täällä olen yhtäkkiä oppinut nauttimaan täysillä siitä, kun saan ihan vaan mennä omaan huoneeseen ja ihan vaan maata sängyssä pari tuntia tekemättä mitään. Pitkien koulupäivien jälkeen väsymys on aivan uudella tasolla, sillä aivot eivät vielä ole tottuneet keskittymään saksaan ja englantiin koko päivää. Väsymyksestä seuraa helposti alakulo, ikävä, itku ja stressi, mutta tarvittavan koomailun jälkeen olo onkin paljon parempi. Raskaan kevään jälkeen yritän myös säästää itseäni asettamalla omat opiskelutavoitteeni mahdollisimman matalalle ja menemään kerrankin sieltä, missä rimaa ei ole. Muistuttelen itselleni aika tiheään, että ei minulle ole edes mahdollista tehdä englanniksi yhtä hienon yksityiskohtaisia ja kunnianhimoisia tuntisuunnitelmia kuin viime syksyn monialaisessa harjoittelussa. Toivon kovasti, että onnistun viemään nämä opin Suomeen asti. :)

Opiskelun vastapainoksi on seikkailtu: toissa viikonloppuna minä ja oululaiset matkustimme Zürichiin, viime viikonloppuna teimme ryhmämatkan Wieniin. Taas palautui mieleen, miten ihanan vapauttavaa ja innostavaa on matkustaa, nähdä ja kokea uutta. Zürichissä tein vaellusretken pienelle vuorelle ja ihailin satumaisen kaunista Sveitsin syksyä, Wienissä näin rakasta lomalle tullutta ystävää, olin superturisti ja kuuntelin Mozartia kauniissa Karlskirchessä (en onneksi ole porukan ainoa, joka on innoissaan siitä, että olemme klassisen musiikin huippumaassa). Monta tulevaa seikkailua on jo suunnitteilla. Rahaa menee, mutta kun matkustamisesta on kyse, niin ei edes haittaa. Molemmilla reissuilla tuli myös mieleen, että onpa mukavaa asua kuitenkin itse vähän pienemmässä ja vähemmän turistejä sisältävässä kaupungissa. Paluumatkalla oli jo helppo sanoa, että onpa ihanaa päästä kotiin.

 

Lisää huvipuistointoa Riesenradissa!

- Anni

Kaunis Linz

Ennen jo olin lintsiläinen, mutta nyt minusta on tulossa pikkuhiljaa linziläinen (heh heh. Yksi puujalkavitsi on kai pakko heittää?) Ensimmäisen koulupäivän jälkeen meidät vietiin kaupungintalolle rekisteröitymään, jotta saisimme muun muassa ostaa halvan Aktivpassin joukkoliikenteeseen. Kolmannen koulupäivän jälkeen meidät vietiin pankkiin, jossa avasimme itävaltalaiset pankkitilit. Saman reissun aikana kävimme ostamassa itävaltalaiset sim-kortit puhelimiin. Läheskään kaikkea en ole ehtinyt vielä uudessa kotikaupungissani kokea, mutta ajattelin jakaa tähänastisia hetkiäni.

Kun itävaltalainen buddyni tuli hakemaan minua juna-asemalta 17.10., ehdimme vähän juttella kaupungista. Hän sanoi, että ei haluaisi opiskella esimerkiksi Wienissä, koska se on niin valtava kaupunki Linziin verrattuna. Sama vaikutelma tuli meillekin nopeasti: Linz on juuri sopivan kokoinen kaupunki. Ei liian iso, lähes kaikkialle voi kävellä, keskusta on hallittavan kokoinen ja luontoa on ympärillä paljon. Toisaalta ei liian pieni, nähtävää ja tehtävää tuntuu riittävän valtavasti, en usko kyllästyväni missään vaiheessa. Linz on Itävallan kolmanneksi suurin kaupunki, asukkaita on vajaa 200 000.

Minä ja oululaiset kaverini vietimme ensimmäisen viikonloppumme täällä ympäriinsä kävellen (kartan kanssa ja ilman), paikkoihin tutustuen ja paikallisia tapoja ihmetellen. Koska Linz ei ole varsinaisesti kunnon turistikaupunki, englannintaito tai englanninkieliset kyltit eivät ole mitenkään itsestäänselvyys, joten pääsin myös heti alusta alkaen käyttämään saksaa (joka sujui paremmin kuin olin tajunnutkaan!). Joka välissä tuntui tulevan vastaan pieniä leipomoita, taiteenvälittäjiä, kirkkoja ja risteyksiä aivan liian vähillä suojateillä. Etsimme ruokakaupasta vaikka kuinka pitkän aikaa kaurahiutaleita ja ruokasoodaa, eikä kumpaakaan lopulta löytynyt. Mietimme, miten kaupat voivat mennä jo kuudelta kiinni ja mitä ihmettä ihmiset tekevät täällä sunnuntaisin, kun mikään ei tuntunut olevan auki.

Noh, oman ensimmäisen sunnuntaimme päätimme käyttää ulkoillen. Bongasin Wandwermap-nimisen nettisivun ja myöhemmin vastaavan kännykkäsovelluksen, jonne on tallennettu kaikenlaisia kävely- ja vaellusreittejä ympäri maailman. Sen avulla löysimme ihan asuntolamme läheltä ulkoilupuisto Freinbergin. Puisto oli täynnä erilaisia merkittyjä kävelyreittejä, ja aina välillä vastaan tuli maisemaparveke, joiden luona ihailimme Tonavaa ja napsimme kuvia. Reiteillä oli myös jumppapisteitä ohjeineen. Sinne sitten, kun leivosten ja pähkinäsuklaiden maistelu alkaa tuottaa tulosta...

Nyt olen päässyt ensimmäisen viikonlopun lomamatka-moodista eteenpäin ja kaupunki alkaa vähitellen tuntua omalta. Rakennukset ovat hauskan värisiä ja ihanan koristeellisia. Pidän siitä, miten oikeaan suuntaan katsoessa kattojen takana näkyy aina jonkin kukkulan huippu (ja kunhan parannun flunssasta, haluan kiivetä jokaiselle kukkulalle). Silti edelleen hämmentää, miksi niitä suojateitä on niin vähän.

Viime viikonloppuna koin pari aivan käsittämätöntä onnen hetkeä. Ensimmäinen oli lauantai-iltana: yksi buddyistamme vinkkasi meille juuri alkavista Uhrfahraner Marktista, isoista markkinoista, joihin liittyi ilotulituksia, paljon ruokaa ja - kuin minulle tehtynä - pieni tivoli. Olin vähän harmitellut sitä, että jouduin jättämään tänään vuonna Linnanmäen valokarnevaalin välistä, mutta markkinoilla sain kuin sainkin oman valokarnevaalini. Lähdimme isolla vaihtariporukalla ja onneksi löysin myös tarpeeksi rohkeita kavereita kokeilemaan kanssani paria laitetta. Olen lintsiurani aikana saanut tehtyä itsestäni aikamoisen huvipuistofanin, joten tällainen yllärihuvittelu sai aikaan ihan ylitsepursuavan onnenpuuskan.

Toinen hetki oli heti seuraavana päivänä. Olimme käyneet taas sunnuntaikahveilla vanhassakaupungissa ja paluumatkalla halusin poiketa Mariendomissa ja näyttää sen sisäpuolen mukana olleelle espanjalaistytölle ja hänen tsekkiläiselle kaverilleen. Mariendom on pinta-alaltaan Itävallan suurin kirkko ja myös yksi kauneimpia kirkkoja, mitä olen koskaan nähnyt, sekä ulkoa että sisältä. Satuimme keskelle jonkin sortin jumalanpalvelusta ja kirkon työntekijöiden työhönvihkimistä, ja jäimme ihan mielenkiinnosta istumaan hetkeksi ja kuuntelemaan selkeintä saksan lausuntaa, mitä olen tähän mennessä täällä todistanut. Juuri kun olimme lähdössä, alttarin edessä seissyt kuoro alkoi laulamaan, joten tottakai pysähdyin kuuntelemaan. Kolmantena kappaleenaan kuoro lauloi John Rutterin The Lord bless you and keep you. Jokainen Laulujoutsen-kaverini voi kuvitella, minkä määrän kuoromuistoja tuo biisi herätti.

Uhrfahraner Markt. Kuvassa edustettuna Suomi, Espanja, Portugali, Skotlanti ja Turkki :)

- Anni