On se vaan niin totta, että viisi kuukautta on loppujen lopuksi ihan olemattoman lyhyt aika ihmisen elämässä. Tasan kaksi viikkoa enää, ja olen jo saunomassa ja ahtamassa itseäni täyteen ruisleipää kotisuomessa. Eikö tänne juuri vasta lähdetty? Ja toisaalta, miten näin lyhyessä ajassa voi saada näin monta uutta kokemusta?
Joululoma oli melkoinen seikkailu. Matkustin 20 päivää, yövyin neljässä eri maassa ja seitsemässä eri kaupungissa. Jouluna söin mahani täyteen herkullista ranskalaista kotiruokaa ihanan siskoni höpötellessä ranskaa vieressä, maistoin osterin (väittäisin, että vuoden 2015 suurin saavutus. Oikeasti.) ja nautin rennosta olosta viinipeltojen keskellä parhaassa seurassa. Siitä junailin Pariisiin hakemaan Suomesta tullutta matkaseuraa ja nähtävyyksiä ihailemaan. Rakastuin taas kerran Italiaan, kun sain ihailla uudenvuodenraketteja Como-järven yllä, maistella vaikka minkä sortin herkkuruokia ja menettää suuntavaistoni tuhanteen kertaan Venetsian pikkukujilla. Opin juomaan punaviinejä ja kahvia ilman maitoa ja katsoin ensimmäisen kerran Star Warsit. Vastapainoksi oli myös flunssaa, nukkumisongelmia ja huonoa mieltä. Kaikki ei ehkä mennyt niin kuin elokuvissa, mutta seikkailuun tarttumista en kadu hetkeäkään. Matkalta palasi Itävallan-kotiin matkamuistojen lisäksi entistäkin positiivisempi, kypsempi ja itsevarmempi Anni.
Opiskelut PH:ssa ovat nyt ohi. Lukukauden loppumisaika siirtyi yhtäkkiä syksyllä kaksi viikkoa aiemmaksi (huomattu on, että Itävalta ei ole organisoinnin ihmemaa), joten tällä viikolla kävin viimeisillä tunneillani ja sanoin hyvästit harjoitteluluokkani suloisille oppilaille. Hassua on se, että kurssien valmiiksi saaminen ei tuntunut juuri minkäänlaiselta saavutukselta. Suomessa jokaisen periodin viimeisen tentin jälkeen tekee mieli hyppiä ilmaan innosta ja helpotuksesta, nyt kohautin hartioitani ja totesin, että mahtava juttu. Onnistuin jotenkin valitsemaan itselleni niin helppoja kursseja, että oikeastaan vain opetusharjoittelun eteen sain tehdä kunnolla töitä. Siitä ei ole kyse, että en olisi mitään saavuttanut, sillä esimerkiksi harjoittelussa kahdella viimeisellä viikolla onnistuin pitämään huippuhyvät englanninkieliset matikantunnit, mitä en tosiaankaan olisi osannut tehdä syksyn alussa. Siitäkään ei ole kyse, että kursseilla ei olisi ollut mukavaa, jään kyllä ikävöimään englannintuntien hauskaa höpöttelyä ja liikunnankurssin akrobaattikokeiluja. Mutta ehkä pääni sitten kaipaa jotain, mikä haastaa sen. Odotan oikeasti innolla sitä, että pääsen keväällä taas ihan oikeasti opiskelemaan ja haastamaan itseäni. Vaikka toisaalta myös pelottaa, miten kaiken tämän rentoilun jälkeen osaan taas tarttua oikeisiin opiskeluhommiin...
Paluulennot ehdimme ostaa jo aiemmin syksyllä ennen kuin saimme tietää muutoksesta, ja koska suunnitelma yhden matikanlaitoksen kurssin aloittamisesta etänä kuolikin aika nopeasti, olen nyt kaksi viikkoa ihan täysin lomalla. Ja koska palaan Suomeen opiskeluperiodin puolessavälissä, olen sielläkin kuukauden ihan täysin lomalla. Siis mitä? Olen ehkä hyvä joissain asioissa, mutta maailman surkein lomailemisessa ja ei-minkään tekemisessä, ja ainakaan näin rennon opiskelun jälkeen ei tosiaan ole minkäänlaista lomantarvetta. Toisaalta saanpahan rauhassa käyttää kaiken jäljellä olevan Itävallan-aikani tästä paikasta nauttimiseen ja uusien paikkojen tutkimiseen opiskelun sijaan. Suunnitelmissa on vielä ainakin yksi viikonloppuvieras (jipii!), Linzin läpikoluamista, Praha, Hallstatt ja Innsbruck. Yritän parhaani mukaan psyykata itseäni siihen, että olen oikeasti lomalla, saan oikeasti ottaa rennosti, niin rennosti, että en halua enää koko keväänä ottaa rennosti. ;)
 |
| PH:n järjestämä parin viikon takainen lumikenkäreissu ja tyyppi, joka oli aika innoissaan päästessään parin tonnin korkeuteen ja kunnon pakkasiin! |
Ihan rehellisesti nyt tuntuu siltä, että on hyvä aika tulla kotiin. Tottakai asioiden loppuminen ja tärkeistä paikoista pois lähteminen on aina ja tulee nytkin olemaan haikeaa, mutta kotona odottaa sen verran paljon tärkeitä ihmisiä ja asioita, että palaan oikein mielelläni. En ole voinut välttää koti-ikävää. Ei se koskaan ole sellaista "haluan kotiin heti nyt"- tai "kunpa en olisi koskaan lähtenyt" -ikävää, mutta ihan vain ikävää. Vaikka tottakai tiedän, että jossain vaiheessa Suomessa minulle iskee ikävä tätä rentoa elämää, matkustelua ja Erasmus-perhettäni. Otankin viimeisen kahden viikon suurimmaksi tavoitteeksi sen, että nautin olostani tässä ja nyt, juuri tässä hetkessä, joka on kohta vain ihana muisto.
- Anni
