Näin tekee viisas opettaja

Olen ollut jo pidemmän aikaa kiinnostunut Erasmus-vaihtoon lähtemisestä, sillä haluaisin saada erilaisia näkökulmia omaan tulevaan ammattiini: koulutraditiot riippuvat vahvasti maasta ja kulttuurista, ja siksi minua kiinnostaa nähdä, miten samat kulttuurisidonnaiset asiat toimivat muualla Euroopassa. -- Uskon, että vaihto-opiskelu auttaisi minua siten pohtimaan opettajuutta entistä kokonaisvaltaisemmin ja kasvamaan itse opettajana.

Tällaisia abstraktin yleismaailmallisia lauseita kirjoittelin alkukeväästä motivaatiokirjeeseen, joka oli yksi osa Erasmus-hakemustani. Konkreettisemmin en osannut kirjoittaa, koska en todellakaan voinut ennustaa, mitä kaikkea oikeasti tulisin vaihdon aikana oppimaan. Nyt reilu kaksi kuukautta myöhemmin voin sanoa, että paljon on jo opittu, vaikkakin hyvin eri kautta, kuin mitä alunperin ajattelin. Tähän kirjoitukseen päästän ääneen opettaja-Annin ja puran kaiken, mitä olen syksyn aikana nähnyt, kuullut, ajatellut ja keskustellut upeiden vaihtarikavereideni kanssa.

Niin monen monta kertaa meille suomalaisille opettajaopiskelijoille on toitotettu sitä, miten meillä on koulujärjestelmä aivan huipputasoa ja opettajat parhaita maailmassa. Viime syksyn opetusharjoittelussa aloitin ensimmäisen kemiantuntimme niin, että luokassa oli joukko chileläisiä opetusihmisiä tutustumassa suomalaiseen kouluun. Silloin tällöin on joku kysynyt, että mistä tämä johtuu, ja nolosti en koskaan ole osannut vastata. Miten voisinkaan, jos en tunne mitään muita koulujärjestelmiä niin hyvin, että voisin verrata.

Zürichin lelumuseosta

Nyt syksyn aikana olen päässyt tutustumaan melko perinpohjin yhteen toiseen koulujärjestelmään, minkä lisäksi olen kuullut paljon tarinoita muutamista muista maista. Erot hahmottuivat aika nopeasti. Itävallassa lapset menevät kuusivuotiaana Volkschuleen, peruskouluun, jossa ovat neljä vuotta, ja sen jälkeen jatkavat kahteen eri kouluun, joista toinen on hieman akateemisempi ja vaikeampi ja toinen hieman helpompi. Ensimmäisen selostuksen koulusysteemistä sain yhdeltä itävaltalaiselta buddyltamme, joka viittasi selityksen aikana eri kouluihin jatkuvasti nimillä "smart kids' school" ja "stupid kids' school". Minua kirpaisi joka kerta, kun hän mainitsi nämä nimet. Miltä tuntuu lapsesta, joka ei pääse ylempään kouluun ja tuntee päätyvänsä tyhmien lasten joukkoon? Miten alemman koulun opettajat suhtautuvat oppilaisiin kun tietävät, että he olivat "liian tyhmiä" päästäkseen ylempään kouluun? Käsittääkseni Volkschulen neljännen luokan opettajat tekevät päätökset siitä, mihin kouluihin lapset jatkavat. Päätökseen vaikuttavat myös neljännen luokan valtakunnalliset kokeet, jotka vakavuudessaan tuntuvat vastaavan lähinnä ylioppilaskirjoituksia. Tuntuu aika käsittämättömältä, että kymmenenvuotiaat lapset voidaan asettaa samanlaisen paineen alle kuin 18-vuotiaat nuoret. Satun tekemään opetusharjoittelua juuri nelosluokassa, ja ennen ensimmäistä tällaista koetta niin oppilaat kuin opettajat vaikuttivat luonnollisesti todella stressaantuneilta. Keskustellessamme opettajien kanssa he mainitsivat useasti, että on niin kova kiire, kun pitää saada valmisteltua oppilaat kokeita varten. Ei oppimista elämää varten, vaan kokeita varten.

Toisaalta kuitenkin tunnit, joita olen päässyt harjoitteluluokassamme seuraamaan, ovat olleet mukavan aktiivisia ja välillä melkein yllättävän leikkisiä. Itävallan lisäksi olen kuullut ehkä eniten tarinoita Skotlantilaisesta koulusta, ja monella tapaa sekä heidän koulunsa että opettajankoulutuksensa muistuttavat Suomea, mutta erojakin löytyy. Ensimmäisellä tunnilla harjoitteluryhmässäni oleva skottivaihtari sanoi, että jos oltaisiin Skotlannissa, oppilaat olisivat jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen täysin kiinni tehtäväkirjassa. Skotlannissa aktiivinen oppiminen tuntuu olevan vielä hieman hukassa oleva käsite. Lisäksi mielenkiintoista on skottikulttuuriin tiukasti sidoksissa oleva muodollisuus: opettajia puhutellaan aina sukunimen kanssa herroiksi, neideiksi ja rouviksi, ja jos oppilas ei kiitä opettajan antaessa hänelle tehtävämonisteen, vanhemmat saavat opettajalta viestiä oppilaat töykeästä käytöksestä. Jopa skottivaihtari itse on sitä mieltä, että muodollinen puhuttelu luo turhan jännitteen opettajan ja oppilaiden välille. Lisäksi itse koin vieraaksi sen, miten hän selitti, että niin koulut kuin yliopistotkin jakautuvat täysin selkeästi hyviin ja huonoihin. Kuulemma kouluissa voi nähdä heti sisään astuessa, onko kyseessä hyvä vai huono koulu, ja jos taas joku kertoo päässeensä yhteen huonoista yliopistoista, voi samantien arvata, että hän on epäonnistunut hakiessaan hyvään yliopistoon.

Osaan ehdottomasti arvostaa entistä enemmän suomalaista peruskoulua kaiken näkemäni ja kuulemani jälkeen. Kaikki lapset ja nuoret ovat yhtäläisiä ja saavat samat mahdollisuudet, lapsia ei leimata fiksuiksi tai tyhmiksi, vaan kukin saa tukea tarvitsemallaan alueella ja toisaalta mahdollisesti myös lisätsemppiä lahjakkuusalueellaan. Lapsista ei yritetä tehdä akateemikoita vielä pienenä, eikä lapsen tulevaisuutta määrää kymmenenvuotiaana tehty koe. Lapset saavat olla lapsia.

Sitten itse opiskelusta. Suomessa ja suurimmassa osassa muuta Eurooppaa opettajankoulutus järjestetään yliopistoissa. Tutkintotasot toki vaihtelevat: Suomessa luokanopettajilla on kasvatustieteen maisterin tutkinto, kun taas monessa muussa maassa kanditason tutkinto riittää ja maisteriohjelma saattaa löytyä, mutta se on vapaaehtoinen. Sen sijaan ainakin Itävallassa ja tietyssä osassa Saksaa löytyy yliopistojen ja korkeakoulujen (Fachhochschule) lisäksi pedagogisia korkeakouluja, Pädagogische Hochschule, jollaisessa minäkin nyt opiskelen. Kaikki Erasmus-hakemukseeni laittamat koulut olivat näitä opettajakorkeakouluja, sillä olin utelias näkemään, miten selkeästi yliopiston ja korkeakoulun eron voi huomata.

Viimeiset kolme vuotta Suomessa yliopistolla ovat olleet täynnä vaihtelua. On päästy leikkimään matikankurssilla milloin milläkin palikoilla ja välineillä, on päästy painamaan kankaita ja dramatisoimaan runoja, mutta toisaalta on myös istuttu puuduttavilla teoriapitoisilla luennoilla, luettu ihan liian pitkiä ja vaikeaselkoisia kirjoja ja kirjoitettu turhauttavia esseitä. Varmaan jokaisella suomalaisella opettajaopiskelijalla on joskus käynyt mielessä, että mihin tätä kaikkea teoriaa oikein tarvitaan. Voin rehellisesti sanoa, että olen nyt täällä ollessani ensimmäisen kerran tosissani ymmärtänyt teorian merkityksen - lähinnä siksi, että täältä se puuttuu lähes kokonaan. PH:n kursseilla on todella käytännönläheisempi ote opetukseen: opettajat esittelevät paljon valmiita tehtäviä ja harjoituksia, matematiikankurssilla katsotaan joka kerta ainakin yksi luokkatilanteessa kuvattu video, tehdään opetusharjoituksia, joissa opettajana on joko kurssin opettaja tai opiskelijapari ja muut opiskelijat leikkivät oppilaita. Olen toki saanut paljon ideoita, joita voisin käyttää tulevassa työssäni, mutta ongelma on se, että usein harjoitukset ovat ainoa asia, mitä opettajilla on meille annettavana. Kaikenlaiset harjoitukset, menetelmät ja metodit esitellään aika ehdottomina: näin kuuluu tehdä, näin tekee viisas opettaja. Lauseita, joita en juuri yliopistolla ole kuullut. Lisäksi olen yliopistolla aina tottunut pohtimaan perinpohjin sitä, mikä minkäkin harjoituksen kasvatuksellinen tavoite ja syy on, kun taas täällä riittävä syy voi olla se, että "oppilaat tykkäävät tästä". Aina en tosiaankaan ole samaa mieltä opettajien ehdottomien ohjeiden kanssa, mutta en ole sitä juuri päässyt sanomaan, koska kurssien opettajia ei pahemmin kiinnosta meidän mielipiteemme. Tilaa omalle päätöksenteolle, omille ideoille, ajattelulle ja kritiikille ei ole.

Tähän verrattuna koen teoriapitoisen opiskelun kasvatuksena, joka antaa meille tuleville opettajille ajattelun työvälineitä. Yliopistolla meille koskaan sanota, että tämä on se oikea tapa toimia, vaan meitä rohkaistaan itse löytämään itsellemme parhaat tavat jokaiseen tilanteeseen. Meille ei haluta antaa yhtä ainoaa ajattelumallia vaan suuri määrä työkaluja, jotta opettajana toimiessamme osaisimme itse ajatella ja tehdä valintoja ja mikä tärkeintä, perustella ne. Meistä ei haluta kasvattaa tietynlaisia opettajia, vaan meidän halutaan kasvavan omanlaisiksemme ajatteleviksi ja kriittisiksi opettajiksi. Sen sijaan itävaltalaisille opettajille itse ajatteleminen ei näytä olevan tärkeä taito. Asiat tehdään tietyllä tavalla, piste.

Olen tosin myös monta kertaa kuullut, että itävaltalaista koulujärjestelmää yritetään muuttaa. Oppilaat kahteen eritasoiseen kouluun jakava systeemi halutaan poistaa ja sen eteen on jo tehty töitä, mutta ainakin harjoitteluluokan opettajiemme mukaan tähänastinen "muutos" on lähinnä tarkoittanut alempitasoisen koulun nimeämistä uudelleen. Mielessä on käynyt, että miten mitään oikeaa muutosta voidaan ikinä saada aikaan, jos tulevaisuuden opettajia koulutetaan jatkuvasti samaan muottiin sen sijaan, että heitä autettaisiin ajattelemaan uusilla tavoilla ja muuttamaan asioita.

Höhenrausch-näyttely, mielenkiintoinen ja uudenlainen
yhdistelmä tiedettä, taidetta ja lintuja.

Opetusharjoittelu on ollut aivan oma lukunsa kaikessa mielenkiintoisuudessaan, hauskuudessaan ja turhauttavuudessaan. Ensimmäisten opetuskertojemme aikana opettajamme sanoivat monesti, että haluavat meidän kokeilevan kaikkea mitä itse haluamme ja nauttivan harjoittelukokemuksista. Luokkamme opettajat ovat hyvin nuoria ja ilmeisesti perinteisistä itävaltalaisista opettajista poiketen tykkäävät kokeilla uudenlaisia opetustapoja. Marraskuun alussa aloitimme sitten harjoittelun toisen vaiheen, joulunäytelmäprojektin, jolloin heistäkin kuoriutui esiin perinteinen itävaltalainen opettajuus ja he olisivat halunneet meidän tekevän asiat täsmälleen samalla tavalla, miten he tekivät vuosi sitten. Asiaa vaan hankaloitti toinen itävaltalainen piirre: suoraan puhumisen vaikeus. Jo ensimmäisten viikkojen aikana hollantilaistaustainen englanninopettajamme selitti meille, että itävaltalaiset eivät koskaan sano suoraan sitä, mitä haluavat. Ymmärsin tämän kunnolla vasta kun erään aika kaoottisen opetustunnin jälkeen opettajiemme pääasiallinen kehitysehdotus oli se, että meidän olisi pitänyt aloittaa joulunäytelmän kirjoitus kaksi viikkoa aiemmin, ja he olivat kuulemma yrittäneet saada meidät tajuamaan sen kyselemällä, onko meillä ideoita näytelmään. Tuon palautekeskustelun jälkeen etenkin minä ja myös suoraan puheeseen tottunut skottiopiskelija lähdimme koululta korvat savuten turhautumisesta. Opettajat eivät tuntuneet tajuavan, miten ongelmalliset olosuhteet meillä ylipäätään on näytelmäprojektin tekemiseen: meillä ei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa (jostain syystä opettajat haluavat meidän käyttävän tunneillamme vain ja ainoastaan englantia, vaikka se on useimmille oppilaille kolmas tai neljäs kieli ja heidän on todella vaikeaa ymmärtää englanninkielisiä ohjeistuksia), emme tunne oppilaita ja näemme heitä vain kerran viikossa lyhyesti, ja joukossa on monia lapsia, jotka eivät edes juhli joulua. Lisäksi opettajat kutsuivat meidät koululle ylimääräiseksi tunniksi toisena päivänä, jolloin me harjoittelijat istuimme luokan takana ja he pitivät meidän tuntimme uudelleen näyttääkseen meille, miten meidän olisi pitänyt tehdä. Ikävä tuli harjoitteluja Viikin norssissa, upeita fiksuja harjoitteluparejani ja niin kovin kokenutta mutta aina kokeilunhaluista harjoittelunohjaajaani.

Mietin toki välillä tunneilla, että olenko ruvennut jo vähän liiankin kriittiseksi. Jos oikein haluaa, niin ihan mistä tahansa voi löytää kritisoitavaa. Olen oikeasti päässyt myös näkemään ja kokeilemaan paljon hauskoja käyttökelpoisia leikkejä ja harjoitteita. Harjoitteluluokkamme oppilaat ovat aivan ihania ja kieliongelmista huolimatta motivoituneita näytelmän harjoitteluun. Tuntuu kuitenkin siltä, että taas kerran tässä harjoittelussa tärkein oppimani asia on stressinhallinta: kun olosuhteet ovat niin järjettömät niin stressaaminenkin on aika järjetöntä, parempi on vain yrittää ottaa rennosti ja katsoa, mitä saamme aikaiseksi tässä tilanteessa. Opiskelu täällä on uskomattoman rentoa, mitään ei vielä ole tarvinnut lukea ja ainoa kirjoitustehtävä on opetusharjoittelun oppimispäiväkirja. Vaikka normaalisti osaan olla kotona aikamoinen Duracell-pupu ja paikallaan pysyminen ja rentoutuminen on haastavaa, olen nyt jo oppinut nauttimaan siitä, kun saan yhtäkkiä keskellä päivää ihan luvan kanssa vaan makoilla ja ottaa rennosti. Arvostan suomalaista koulua, suomalaista opettajuutta ja opettajankoulutusta ihan eri tavalla kuin vielä syyskuussa, ja toivon, että osasin muotoilla ajatukseni niin, että etenkin ihanat opiskelukaverini Helsingissä ymmärtävät ne. Meistä on tulossa huippuopettajia! ;)

- Anni

Musiikin ääntä etsimässä

Sä voit viedä tytön kuorosta, mutta et kuoroa tytöstä. Näin viisaasti kirjoitti rakas ystäväni ja entinen stemmakaverini muistokirjaan, jonka minulle antoi Wienissä nähdessämme. Pitää harvinaisen hyvin paikkansa minun kohdallani: viimeisten yhdentoista vuoden aikana, jotka olen kuorolaisena viettänyt, kuorosta on tullut minulle niin rakas ja tärkeä harrastus, että en missään vaiheessa edes voinut kuvitella olevani viittä kuukautta laulamatta. Kuorotyttö-minäni intoili jo etukäteen mahdollisuudesta päästä tutkimaan klassisen musiikin supermaan Itävallan kuoromaailmaa.

Olin jo Suomessa kurssisuunnitelmaa tehdessäni huomannut, että vaihtokoulussani on mahdollisuus saada opintopisteitä kuorolaulusta. Tästä ja kuorointoilustani mainitsin opettajalleni kurssivalintatapaamisessa, ja tämä kertoi, että koulussa on kaksikin kuoroa. Ensimmäisenä opettaja kysyi suoraan, olenko hyvä laulaja, koska kuulemma paremman kuoron johtaja on sen verran erikoinen ja taiteellinen tyyppi, että vain hyvät laulajat viihtyvät hänen kanssaan. Uskalsin väittää olevani aika hyvä ja jäin mielenkiinnolla odottamaan, millainen kuoro todellisuudessa on kyseessä. Toinen samassa huoneessa ollut opettaja mainitsi, että Linzissä oleva huippuhyvä Brucknerchor etsisi juuri sopivasti laulajia, mutta eivät harmi kyllä varmaan ota minua sinne, kun olen kaupungissa vain niin vähän aikaa.

Noh, koulun kuoro oli valitettavasti pettymys. Helsingin kuorossani Akateemisessa Laulussa olin tottunut sen verran haastavaan ja tarkkaan työskentelyyn, että koulun kuoro tuntui lähinnä lauleskelulta, eikä ohjelmisto oikein ollut makuuni. Totesin, että voin kyllä opintopisteet täältä ottaa, mutta täytyy löytää muutakin. Vielä saman illan aikana taiteilin hermostuneena Bruckner-kuoron puheenjohtajalle saksankielisen anelusähköpostin: olen todella innokas ja kokenut kuorolaulaja, haluaisin ihan hirveän kauhean kovasti saada kuorokokemuksia myös täällä, ottaisitteko minua millään mukaan laulamaan vaikkakin vain muutamaksi kuukaudeksi. Toimi, heti seuraavana päivänä sain (pieneksi yllätyksekseni) vastauksen, että tervetuloa vaan ensi viikon keskiviikkona harjoituksiin.

Harjoituspäivänä olin vaan entistä hermostuneempi. Aikaisen herätyksen, kouluharjoittelun ja pitkän seminaarin jälkeen olin umpiväsynyt, joten teki mieli unohtaa koko juttu ja mennä kotiin nukkumaan. Kavereideni tuella ja oman uteliaisuuteni voimalla pakotin itseni jäämään koululle odottamaan harjoitusten alkua. Täristen jännitin mahdollista koelaulua ja saksan puhumista ja mietin, miksi ihmeessä aina ajan itse itseni tällaisiin tilanteisiin, joissa puolet minusta haluaisi vaan paeta karkuun.

Syy siihen kysymykseen löytyi heti kuorotreenien alettua. Minut otettiin vastaan sydämellisesti ja iloisesti, kuin olisin heille kunniavieras. Suurin osa kuorolaisista on jo harmaahapsisia ja nuorempaa ikäluokkaa löytyy vain kourallinen, mutta ihanat alttoleidit ottivat minut heti joukkoonsa, kyselivät Suomesta ja opinnoistani, puhuivat tarpeeksi hidasta saksaa, tarvittaessa englantia. Yllätyksekseni minkäänlaista koelaulua ei pidetty ja se, että voin olla kuorossa vain neljä kuukautta, ei ollut ongelma kenellekään. Sain tietää, että seuraavaan konserttiin on noin kuukausi. Harjoitusten jälkeen olin taas kerran valmis allekirjoittamaan kaikki tutkimukset kuorolaulun parantavasta voimasta: vaikka minulla oli edellisenä iltana ollut syksyn pahin koti-ikäväilta ja kulunut päivä oli ollut rankka, lähdin illalla treeneistä melkein innosta hypellen, korvasta korvaan hymyillen.

Kuukausi meni ja viime lauantaina koitti konserttipäivä. Linzissä vietettiin 5.-8.11. kreikkalaisen säveltäjän Mikis Theodorakiksen 90-vuotisjuhlapäiviä, ja Brucknerchor osallistui esittämällä Theodorakiksen Alexis Zorbas -baletin yhdessä kreikkalaisen kuoron, kreikkalaisten solistien, wieniläisen ammattimuusikoista koostuvan orkesterin ja kyseisen orkesterin kreikkalaisen kapellimestarin kanssa. Säveltäjä ja teos olivat minulle aiemmin tuntemattomia, teos kuoron osalta melko yksinkertainen mutta muuten moniulotteisuudessaan erittäin mielenkiintoinen. Theodorakis on säveltänyt baletin 1980-luvulla ja se pohjautuu musiikkiin, jonka hän on säveltänyt samannimiseen (kuulemma) tunnettuun elokuvaan 60-luvulla. Meillä ei tanssijoita ollut, mutta musiikki itsessään oli huikea sekoitus nimenomaan elokuvamaisuutta, hilpeää tanssillisuutta ja puhdasta kreikkalaisuutta. Konsertti pidettiin Linzin ainoassa varsinaisessa konserttitalossa Bruckerhausissa, joka - kuten kuorokin - on nimetty Linzin ylpeyden, säveltäjä Anton Brucknerin mukaan (myös minulle aiemmin tuntematon nimi). Perjantain harjoituksissa pari kuorolaista mainitsi, että Brucknerhausin on suunnitellut suomalainen arkkitehti, mutta eivät muistaneet nimeä. Illalla googlailin ja löysin Heikki ja Kaija Sirenin, jotka ovat suunnitelleet myös muun muassa Ympyrätalon Hakaniemessä. Hauskaa sinänsä, että myös Brucknerhaus on muodoltaan kaareva... 

Ei varmaan tarvitse edes sanoa, miten paljon nautin konserttikokemuksesta. Brucknerhausin suurin 1420-paikkainen sali oli ihan muutamia yksittäisiä paikkoja vaille täynnä, orkesteri soitti uskomattoman hyvin ja kuorot tsemppasivat toisiaan ennen lavalle astelemista. Oli myös helppo nähdä, miten paljon kapellimestari Konstantinos Diminakis nautti saadessaan tehdä itselleen tärkeää musiikkia niin innokkaalle yleisölle. Toisaalta taas parissa viimeisissä harjoituksissa minusta tuntui melkein huvittavalta, miten vähän kapellimestari kiinnitti huomiota kuorossa selvästi pieleen menneisiin yksityiskohtiin, kuten istumisiin ja seisomaannousuihin tai yhtäaikaisiin lähtöihin. Olin itse tottunut siihen, että esimerkiksi viime syksynä Händelin Messiasta harjoitellessamme seisomaannousuja treenattiin ja hiottiin viikkoja etukäteen täydellistä samanaikaisuutta tavoitellen. Olin muutenkin ehtinyt olla vain muutamissa harjoituksissa ennen konserttia, joten tuntui hullulta ajatukselta päästä niin vähällä vaivalla esiintymään upeaan konserttisaliin valtavalle määrälle ihmisiä, jotka olivat myös maksaneet lipuistaan melko valtavan summan rahaa. Tästä huolimatta lopun kaksi encorea, kreikkalaisten tanssijoiden houkuttelemana tanssiva yleisö ja standing ovation eivät ihan heti poistu mielestä. Oli aika mielettömän hieno ajatus tajuta, että minulla, ihan tavallisella suomalaisella kuorotytöllä, on mahdollisuus päästä esiintymään tällaisessa paikassa, tällaisessa seurassa ja tällaiselle yleisölle. Juuri tänään pompin innosta (kirjaimellisesti) kun sain tietää, että orkesteri on myös tehnyt konsertista pitkän koostevideon, joka löytyy täältä. Kuoro ei harmi kyllä ole erityisen hyvin mikitetty, mutta todella taidokasta orkesteria pääsee kuulemaan sitäkin enemmän, sekä monta ehdotonta suosikkihetkeäni konsertista. Seuraavana etappina on joulukuun adventtikonsertti, jossa pääsen pukeutumaan Dirndliin, itävaltalaiseen kansallispukuun!

Myös muunlaisia musiikkielämyksiä on ehditty hakea. Ennen Wienin-retkeä päätimme, että jonkunlainen klassinen konsertti olisi pakko kuulla, ja pienen googlailun jälkeen löysimme opiskelijaystävällisimpänä vaihtoehtona Mozartin Requiemin kauniissa Karlskirchessä. "In Vienna you will not find another concert to experience Mozart in a more authentic, profound and honest way", luki ylpeillen flyerin mainostekstissä. Pari viikkoa sitten teimme taas oululaisten ystävieni kanssa viikonloppuretken kuvankauniiseen Salzburgiin. Ihastuin kaupunkiin kaikin puolin ja nautin ajatuksesta, että samoilla kaduilla on Mozartkin kuljeskellut, vaikka toisaalta ehdin jo parin päivän aikana kyllästyä joka puolella komeilevaan mainoskasvo-Mozartiin. Lauantaina osallistuimme pitkään haaveilemalleni Sound of Music -kuvauspaikkakierrokselle. Suurin osa kierroksen muista osallisista olivat amerikkalaisia, joten myös kierroksen vetäjä oli selkeästi omaksunut amerikkalaisiin vetoavan show-tyylin. Vaikka opastustyyli ei meihin ihan purrut, sain kuulla paljon mielenkiintoista behind the scenes -infoa lempielokuvastani, täytin kamerani vaikka minkälaisilla otoksilla ja tuntui, että sain yhden unelman toteutettua. Kun ajoimme bussilla Salzburgin lähellä oleviin elokuvan alussa nähtyihin vuoristokyliin ja elokuvan soundtrack laitettiin soimaan, oikeasti liikutuin tajutessani, miten paljon kyseinen elokuva minulle merkitsee. Mirabell-puutarhan portailla turistien keskellä odottelin melkein kymmenen minuuttia vapaata hetkeä, jotta sain pitää oman muutaman sekunnin Julie Andrews -hetkeni.

Von Trappin perheen takapihana käytetty pytinki

Elokuvan hääkirkko Mondseessä

Mondsee ja mitä kaunein kesäpäivä (lokakuun viimeisenä päivänä...)

Olen tässä kirjoituksessa aika hyvin kattanut blogini nimestä "Laulua"-osuuden, ja kuvat saavat kattaa "vuorilla"-osan. Salzburgissa teimme sunnuntairetken 1265-metriä korkealle Gaisbergille, joka erään bussissa tapaamamme naisen mukaan on kaupunkilaisten kotivuori. Niin korkealle en ollut vielä koskaan kavunnut ja vaelluskuntoni ei ehkä ole ihan huipussaan, mutta ylös asti päästiin, ja maisemat olivat käsittämättömän hienot. Huipulle tuli myös autotie ja busseja ja se oli täynnä ihmisiä, mutta vaikka olin aivan puhki, tuntui aika hienolta ajatella, että me kuitenkin kapusimme ylös asti omilla pikku lihaksillamme. Eilen taas teimme viiden tunnin vaellusretken Kalkalpenin kansallispuistossa, jossa olimme korkeimmillaan 1280 metrin päässä merenpinnasta. Kalkalpen on noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Linzistä eikä sinne ihan helposti olisi päässyt julkisilla kulkuneuvoilla, mutta onneksemme tsekkivaihtarilla oli äitinsä auto lainassa, ja pääsimme matkaan suomalais-tsekkiläisellä joukolla. Näimme matkan aikana ehkä kolme muuta ihmistä, leikimme roskiskaraokea ilman roskista ja toinen tsekkitytöistä teki hääsuunnitelmia huipulle. Lopuksi jalkapohjiin sattui ja väsytti, mutta tätäkään kokemusta en olisi vaihtanut mihinkään.

Saan ehkä elämäni vaikuttamaan vähän turhan ruusuiselta näin kirjoitellessa. Sanotaan vielä loppuun, että tällä viikolla olen muun muassa stressannut itseni unettomaksi kouluharjoittelun kanssa, turhautunut ja menettänyt motivaationi harjoitteluun kokonaan ja ikävöinyt aika montaa ihmistä Suomessa. Onneksi kauniit maisemat, ihanat ihmiset ja kunnon yöunet saavat ihmeitä aikaan ja motivaatio löytyi uudestaan. Enkä voi edes tehdä listaa kaikesta siitä, mitä olen jo nyt oppinut täällä ollessani.

- Anni