Musiikin ääntä etsimässä

Sä voit viedä tytön kuorosta, mutta et kuoroa tytöstä. Näin viisaasti kirjoitti rakas ystäväni ja entinen stemmakaverini muistokirjaan, jonka minulle antoi Wienissä nähdessämme. Pitää harvinaisen hyvin paikkansa minun kohdallani: viimeisten yhdentoista vuoden aikana, jotka olen kuorolaisena viettänyt, kuorosta on tullut minulle niin rakas ja tärkeä harrastus, että en missään vaiheessa edes voinut kuvitella olevani viittä kuukautta laulamatta. Kuorotyttö-minäni intoili jo etukäteen mahdollisuudesta päästä tutkimaan klassisen musiikin supermaan Itävallan kuoromaailmaa.

Olin jo Suomessa kurssisuunnitelmaa tehdessäni huomannut, että vaihtokoulussani on mahdollisuus saada opintopisteitä kuorolaulusta. Tästä ja kuorointoilustani mainitsin opettajalleni kurssivalintatapaamisessa, ja tämä kertoi, että koulussa on kaksikin kuoroa. Ensimmäisenä opettaja kysyi suoraan, olenko hyvä laulaja, koska kuulemma paremman kuoron johtaja on sen verran erikoinen ja taiteellinen tyyppi, että vain hyvät laulajat viihtyvät hänen kanssaan. Uskalsin väittää olevani aika hyvä ja jäin mielenkiinnolla odottamaan, millainen kuoro todellisuudessa on kyseessä. Toinen samassa huoneessa ollut opettaja mainitsi, että Linzissä oleva huippuhyvä Brucknerchor etsisi juuri sopivasti laulajia, mutta eivät harmi kyllä varmaan ota minua sinne, kun olen kaupungissa vain niin vähän aikaa.

Noh, koulun kuoro oli valitettavasti pettymys. Helsingin kuorossani Akateemisessa Laulussa olin tottunut sen verran haastavaan ja tarkkaan työskentelyyn, että koulun kuoro tuntui lähinnä lauleskelulta, eikä ohjelmisto oikein ollut makuuni. Totesin, että voin kyllä opintopisteet täältä ottaa, mutta täytyy löytää muutakin. Vielä saman illan aikana taiteilin hermostuneena Bruckner-kuoron puheenjohtajalle saksankielisen anelusähköpostin: olen todella innokas ja kokenut kuorolaulaja, haluaisin ihan hirveän kauhean kovasti saada kuorokokemuksia myös täällä, ottaisitteko minua millään mukaan laulamaan vaikkakin vain muutamaksi kuukaudeksi. Toimi, heti seuraavana päivänä sain (pieneksi yllätyksekseni) vastauksen, että tervetuloa vaan ensi viikon keskiviikkona harjoituksiin.

Harjoituspäivänä olin vaan entistä hermostuneempi. Aikaisen herätyksen, kouluharjoittelun ja pitkän seminaarin jälkeen olin umpiväsynyt, joten teki mieli unohtaa koko juttu ja mennä kotiin nukkumaan. Kavereideni tuella ja oman uteliaisuuteni voimalla pakotin itseni jäämään koululle odottamaan harjoitusten alkua. Täristen jännitin mahdollista koelaulua ja saksan puhumista ja mietin, miksi ihmeessä aina ajan itse itseni tällaisiin tilanteisiin, joissa puolet minusta haluaisi vaan paeta karkuun.

Syy siihen kysymykseen löytyi heti kuorotreenien alettua. Minut otettiin vastaan sydämellisesti ja iloisesti, kuin olisin heille kunniavieras. Suurin osa kuorolaisista on jo harmaahapsisia ja nuorempaa ikäluokkaa löytyy vain kourallinen, mutta ihanat alttoleidit ottivat minut heti joukkoonsa, kyselivät Suomesta ja opinnoistani, puhuivat tarpeeksi hidasta saksaa, tarvittaessa englantia. Yllätyksekseni minkäänlaista koelaulua ei pidetty ja se, että voin olla kuorossa vain neljä kuukautta, ei ollut ongelma kenellekään. Sain tietää, että seuraavaan konserttiin on noin kuukausi. Harjoitusten jälkeen olin taas kerran valmis allekirjoittamaan kaikki tutkimukset kuorolaulun parantavasta voimasta: vaikka minulla oli edellisenä iltana ollut syksyn pahin koti-ikäväilta ja kulunut päivä oli ollut rankka, lähdin illalla treeneistä melkein innosta hypellen, korvasta korvaan hymyillen.

Kuukausi meni ja viime lauantaina koitti konserttipäivä. Linzissä vietettiin 5.-8.11. kreikkalaisen säveltäjän Mikis Theodorakiksen 90-vuotisjuhlapäiviä, ja Brucknerchor osallistui esittämällä Theodorakiksen Alexis Zorbas -baletin yhdessä kreikkalaisen kuoron, kreikkalaisten solistien, wieniläisen ammattimuusikoista koostuvan orkesterin ja kyseisen orkesterin kreikkalaisen kapellimestarin kanssa. Säveltäjä ja teos olivat minulle aiemmin tuntemattomia, teos kuoron osalta melko yksinkertainen mutta muuten moniulotteisuudessaan erittäin mielenkiintoinen. Theodorakis on säveltänyt baletin 1980-luvulla ja se pohjautuu musiikkiin, jonka hän on säveltänyt samannimiseen (kuulemma) tunnettuun elokuvaan 60-luvulla. Meillä ei tanssijoita ollut, mutta musiikki itsessään oli huikea sekoitus nimenomaan elokuvamaisuutta, hilpeää tanssillisuutta ja puhdasta kreikkalaisuutta. Konsertti pidettiin Linzin ainoassa varsinaisessa konserttitalossa Bruckerhausissa, joka - kuten kuorokin - on nimetty Linzin ylpeyden, säveltäjä Anton Brucknerin mukaan (myös minulle aiemmin tuntematon nimi). Perjantain harjoituksissa pari kuorolaista mainitsi, että Brucknerhausin on suunnitellut suomalainen arkkitehti, mutta eivät muistaneet nimeä. Illalla googlailin ja löysin Heikki ja Kaija Sirenin, jotka ovat suunnitelleet myös muun muassa Ympyrätalon Hakaniemessä. Hauskaa sinänsä, että myös Brucknerhaus on muodoltaan kaareva... 

Ei varmaan tarvitse edes sanoa, miten paljon nautin konserttikokemuksesta. Brucknerhausin suurin 1420-paikkainen sali oli ihan muutamia yksittäisiä paikkoja vaille täynnä, orkesteri soitti uskomattoman hyvin ja kuorot tsemppasivat toisiaan ennen lavalle astelemista. Oli myös helppo nähdä, miten paljon kapellimestari Konstantinos Diminakis nautti saadessaan tehdä itselleen tärkeää musiikkia niin innokkaalle yleisölle. Toisaalta taas parissa viimeisissä harjoituksissa minusta tuntui melkein huvittavalta, miten vähän kapellimestari kiinnitti huomiota kuorossa selvästi pieleen menneisiin yksityiskohtiin, kuten istumisiin ja seisomaannousuihin tai yhtäaikaisiin lähtöihin. Olin itse tottunut siihen, että esimerkiksi viime syksynä Händelin Messiasta harjoitellessamme seisomaannousuja treenattiin ja hiottiin viikkoja etukäteen täydellistä samanaikaisuutta tavoitellen. Olin muutenkin ehtinyt olla vain muutamissa harjoituksissa ennen konserttia, joten tuntui hullulta ajatukselta päästä niin vähällä vaivalla esiintymään upeaan konserttisaliin valtavalle määrälle ihmisiä, jotka olivat myös maksaneet lipuistaan melko valtavan summan rahaa. Tästä huolimatta lopun kaksi encorea, kreikkalaisten tanssijoiden houkuttelemana tanssiva yleisö ja standing ovation eivät ihan heti poistu mielestä. Oli aika mielettömän hieno ajatus tajuta, että minulla, ihan tavallisella suomalaisella kuorotytöllä, on mahdollisuus päästä esiintymään tällaisessa paikassa, tällaisessa seurassa ja tällaiselle yleisölle. Juuri tänään pompin innosta (kirjaimellisesti) kun sain tietää, että orkesteri on myös tehnyt konsertista pitkän koostevideon, joka löytyy täältä. Kuoro ei harmi kyllä ole erityisen hyvin mikitetty, mutta todella taidokasta orkesteria pääsee kuulemaan sitäkin enemmän, sekä monta ehdotonta suosikkihetkeäni konsertista. Seuraavana etappina on joulukuun adventtikonsertti, jossa pääsen pukeutumaan Dirndliin, itävaltalaiseen kansallispukuun!

Myös muunlaisia musiikkielämyksiä on ehditty hakea. Ennen Wienin-retkeä päätimme, että jonkunlainen klassinen konsertti olisi pakko kuulla, ja pienen googlailun jälkeen löysimme opiskelijaystävällisimpänä vaihtoehtona Mozartin Requiemin kauniissa Karlskirchessä. "In Vienna you will not find another concert to experience Mozart in a more authentic, profound and honest way", luki ylpeillen flyerin mainostekstissä. Pari viikkoa sitten teimme taas oululaisten ystävieni kanssa viikonloppuretken kuvankauniiseen Salzburgiin. Ihastuin kaupunkiin kaikin puolin ja nautin ajatuksesta, että samoilla kaduilla on Mozartkin kuljeskellut, vaikka toisaalta ehdin jo parin päivän aikana kyllästyä joka puolella komeilevaan mainoskasvo-Mozartiin. Lauantaina osallistuimme pitkään haaveilemalleni Sound of Music -kuvauspaikkakierrokselle. Suurin osa kierroksen muista osallisista olivat amerikkalaisia, joten myös kierroksen vetäjä oli selkeästi omaksunut amerikkalaisiin vetoavan show-tyylin. Vaikka opastustyyli ei meihin ihan purrut, sain kuulla paljon mielenkiintoista behind the scenes -infoa lempielokuvastani, täytin kamerani vaikka minkälaisilla otoksilla ja tuntui, että sain yhden unelman toteutettua. Kun ajoimme bussilla Salzburgin lähellä oleviin elokuvan alussa nähtyihin vuoristokyliin ja elokuvan soundtrack laitettiin soimaan, oikeasti liikutuin tajutessani, miten paljon kyseinen elokuva minulle merkitsee. Mirabell-puutarhan portailla turistien keskellä odottelin melkein kymmenen minuuttia vapaata hetkeä, jotta sain pitää oman muutaman sekunnin Julie Andrews -hetkeni.

Von Trappin perheen takapihana käytetty pytinki

Elokuvan hääkirkko Mondseessä

Mondsee ja mitä kaunein kesäpäivä (lokakuun viimeisenä päivänä...)

Olen tässä kirjoituksessa aika hyvin kattanut blogini nimestä "Laulua"-osuuden, ja kuvat saavat kattaa "vuorilla"-osan. Salzburgissa teimme sunnuntairetken 1265-metriä korkealle Gaisbergille, joka erään bussissa tapaamamme naisen mukaan on kaupunkilaisten kotivuori. Niin korkealle en ollut vielä koskaan kavunnut ja vaelluskuntoni ei ehkä ole ihan huipussaan, mutta ylös asti päästiin, ja maisemat olivat käsittämättömän hienot. Huipulle tuli myös autotie ja busseja ja se oli täynnä ihmisiä, mutta vaikka olin aivan puhki, tuntui aika hienolta ajatella, että me kuitenkin kapusimme ylös asti omilla pikku lihaksillamme. Eilen taas teimme viiden tunnin vaellusretken Kalkalpenin kansallispuistossa, jossa olimme korkeimmillaan 1280 metrin päässä merenpinnasta. Kalkalpen on noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Linzistä eikä sinne ihan helposti olisi päässyt julkisilla kulkuneuvoilla, mutta onneksemme tsekkivaihtarilla oli äitinsä auto lainassa, ja pääsimme matkaan suomalais-tsekkiläisellä joukolla. Näimme matkan aikana ehkä kolme muuta ihmistä, leikimme roskiskaraokea ilman roskista ja toinen tsekkitytöistä teki hääsuunnitelmia huipulle. Lopuksi jalkapohjiin sattui ja väsytti, mutta tätäkään kokemusta en olisi vaihtanut mihinkään.

Saan ehkä elämäni vaikuttamaan vähän turhan ruusuiselta näin kirjoitellessa. Sanotaan vielä loppuun, että tällä viikolla olen muun muassa stressannut itseni unettomaksi kouluharjoittelun kanssa, turhautunut ja menettänyt motivaationi harjoitteluun kokonaan ja ikävöinyt aika montaa ihmistä Suomessa. Onneksi kauniit maisemat, ihanat ihmiset ja kunnon yöunet saavat ihmeitä aikaan ja motivaatio löytyi uudestaan. Enkä voi edes tehdä listaa kaikesta siitä, mitä olen jo nyt oppinut täällä ollessani.

- Anni