Mukavuusalueen toisella puolen

Opiskelujen alkamisen takia viime viikot ovat lentäneet ohi. Paljon tuttua mutta vielä enemmän uutta, pieniä epätoivon hetkiä Itävallan saksan kanssa, supermielenkiintoisia keskusteluja vaihtarikavereiden kanssa erilaisista koulu- ja kasvatuskulttuureista, enemmän suklaata ja herkkuja kuin ikinä aiemmin.

Erasmus-ohjelman käytännön mukaisesti tein jo keväällä Suomessa jonkinlaisen kurssisuunnitelman koulun nettisivuilta löytyneen infon perusteella. Tuo alkuperäinen suunnitelma oli pelkästään suuntaa-antava, ja oikeat kurssivalinnat tehtiin ensimmäisten viikkojen aikana kahdenkeskisissä tapaamisissa vastuuopettajiemme kanssa. Omassa tapaamisessani meni noin puolitoista tuntia: käytiin läpi vanhoja suunnitelmia, höpöteltiin eri maiden erilaisista matikkamerkinnöistä, puhuttiin kuorokokemuksista. Monta ryhmää valittiin sen mukaan, kuka opettajista on mukavin. Kun sanoin haluavani matematiikankursseja, opettajani soitti sopivana pitämälleen matematiikanopettajalle ja kysyi, mille kursseille kannattaisi tulla. Lopputulokseksi sain sekamelskan englanninkielisiä vaihtarikursseja ja saksankielistä matikkaa, liikuntaa ja eläintarhapedagogiikkaa - ja mikä tärkeintä, lukujärjestyksen, jossa joka ikinen perjantai on vapaa (!).

Vaikka olen mielestäni tehnyt ennenkin paljon asioita ulkona omalta mukavuusalueeltani, jännittänyt ja aina selvinnyt, taas iski rimakauhu. Matkustaessani muutama viikko sitten maanantaiaamuna ennen kahdeksaa yksin ensimmäiselle liikunnantunnille mietin monen monta kertaa, että miksi en vaan kiltisti pysynyt samoilla turvallisilla kursseilla muiden vaihtareiden kanssa. Opettajan puheesta tunnuin ymmärtävän ehkä puolet, muiden opiskelijoiden puheesta en juuri mitään. Oma suu ei meinannut aueta millään, vaikka saksankieliset lauseet pyörivät mielessä, mutta helpotti aivan valtavasti, kun joku opiskelijoista tai opettaja varmisti englanniksi, että ymmärsinkö kaiken. Silti saman jännityksen koin läpi jokaiselle uudelle kurssille ja kuoroihin mennessäni. Toisaalta enhän minä siksi tänne lähtenyt, että saisin elää aina helpolla ja kivalla mukavuusalueella.

Yksi varmasti mielenkiintoisimmista ja antoisimmista opiskelukokemuksista täällä tulee olemaan kouluharjoittelu. Joka keskiviikko herään 5:30 ja matkustan suomalais-portugalilais-skotlantilaisen harjoitteluryhmäni kanssa koululle Linzin toiselle laidalle. Olemme parinkymmenen 9-10-vuotiaan oppilaan luokassa, jossa on monia oppimisvaikeuksisia lapsia, vain muutama syntyperäinen itävaltalainen ja kaksi opettajaa. Yhden oppitunnin saimme havainnoida, ja heti toisella viikolla aloimme opettamaan. Kohtapuoliin alamme suunnittelemaan luokalle teatteriprojektia jouluksi. Opetamme englanniksi, vaikka kaikki oppilaat eivät edes osaa vielä saksaa kovin hyvin. Haasteita siis löytyy, samoin kuin valtavasti intoa ja mielenkiintoa (onneksi, koska muuten en taitaisi edes saada itseäni ylös sängystä tarpeeksi aikaisin). 

Zürichin lelumuseo. Minä ja koululuokkani joskus vuonna 2035?

Yhden hienon, valaisevan asian olen jo oppinut tähän mennessä: laiskottelun. Kaikki minut tuntevat varmaan tietävät, että olen todella huono lepäämään, ja sen sijaan todella hyvä ylisuorittamaan, tunkemaan vapaapäiväni täyteen ohjelmaa ja ottamaan stressiä turhasta. Täällä olen yhtäkkiä oppinut nauttimaan täysillä siitä, kun saan ihan vaan mennä omaan huoneeseen ja ihan vaan maata sängyssä pari tuntia tekemättä mitään. Pitkien koulupäivien jälkeen väsymys on aivan uudella tasolla, sillä aivot eivät vielä ole tottuneet keskittymään saksaan ja englantiin koko päivää. Väsymyksestä seuraa helposti alakulo, ikävä, itku ja stressi, mutta tarvittavan koomailun jälkeen olo onkin paljon parempi. Raskaan kevään jälkeen yritän myös säästää itseäni asettamalla omat opiskelutavoitteeni mahdollisimman matalalle ja menemään kerrankin sieltä, missä rimaa ei ole. Muistuttelen itselleni aika tiheään, että ei minulle ole edes mahdollista tehdä englanniksi yhtä hienon yksityiskohtaisia ja kunnianhimoisia tuntisuunnitelmia kuin viime syksyn monialaisessa harjoittelussa. Toivon kovasti, että onnistun viemään nämä opin Suomeen asti. :)

Opiskelun vastapainoksi on seikkailtu: toissa viikonloppuna minä ja oululaiset matkustimme Zürichiin, viime viikonloppuna teimme ryhmämatkan Wieniin. Taas palautui mieleen, miten ihanan vapauttavaa ja innostavaa on matkustaa, nähdä ja kokea uutta. Zürichissä tein vaellusretken pienelle vuorelle ja ihailin satumaisen kaunista Sveitsin syksyä, Wienissä näin rakasta lomalle tullutta ystävää, olin superturisti ja kuuntelin Mozartia kauniissa Karlskirchessä (en onneksi ole porukan ainoa, joka on innoissaan siitä, että olemme klassisen musiikin huippumaassa). Monta tulevaa seikkailua on jo suunnitteilla. Rahaa menee, mutta kun matkustamisesta on kyse, niin ei edes haittaa. Molemmilla reissuilla tuli myös mieleen, että onpa mukavaa asua kuitenkin itse vähän pienemmässä ja vähemmän turistejä sisältävässä kaupungissa. Paluumatkalla oli jo helppo sanoa, että onpa ihanaa päästä kotiin.

 

Lisää huvipuistointoa Riesenradissa!

- Anni