Voisin väittää, että joulukuu on aina kuukausista se perinteisin. On viimeisiä opiskeluhommia ja tenttiinlukemista, on joulukonserttia ja kaikenlaisia pikkujouluja, on glögiä, pipareita ja joulutorttuja, on jouluaatto perheen kanssa ja sukulaisvierailuja. Mutta jotta perinteitä osaisi taas arvostaa entistä enemmän, täytyy välillä kokeilla jotain ihan muuta. Tämä on minulle se vuosi.
Joulunaika saapui Itävaltaan marraskuun toiseksi viimeisenä viikonloppuna, kun joulumarkkinat aukesivat. Niitä olin odottanut jo melkein saapumisesta lähtien, joulumarkkinat ovat kuitenkin Saksan ja Itävallan alueella paljon vahvempana perinteenä kuin Suomessa. Linzistä löytyy laajoja joka päivä auki olevia markkinoita kahdet, Weihnachtsmarkt ja Christkindlmarkt, ja pienempiä esimerkiksi vain yhden viikonlopun kestäviä markkinoita enemmän kuin tiedänkään. Lisäksi olemme käyneet tutkimassa Salzburgin ja Welsin markkinat, täytyyhän sitä nyt tutustua markkinoihin kyllästymiseen asti kun kerran on mahdollisuus. Markkinakojuissa myydään muun muassa kaikenmoisia joulukoristeita, käsitöitä ja koruja, jouluherkkuja joka lähtöön, bratwurstia ja muita makkaroita ja selkeästi tärkeimpänä perinteisiä alkoholijuomia Punschia ja Glühweinia. Jos markkinoille kävelee minä tahansa iltana, arkena tai viikonloppuna, juomakojut kuhisevat itävaltalaisia joulunodottajia. Alkoholillinen Punsch on useimmiten sekoitus viiniä, rommia ja appelsiinimehua. En sille erityisesti lämmennyt, mutta osa maistamistamme alkoholittomista Punscheista toi mukavasti mieleen glögin. Ruokapuoli sen sijaan on tehnyt tiensä sydämeeni: rapeat Bratwurstit ja Käsekrainerit (juustomakkarat), joka tavalla kuorrutetut mantelit, piparin tyyppinen mutta kuitenkin omanlaisensa Lebkuchen, valtavat voitaikina-Brezelit pizzamausteella tai suklaakuorrutuksella tai rahkatäytteellä tai pähkinätäytteellä...
Eniten olen kuitenkin hullaantunut markkinoiden joulukoristevalikoimiin. Näin laajaa valikoimaa joulukoristeita en ole koskaan nähnyt Suomessa. Paljon samaa, mutta kuitenkin paljon niin omanlaistaan, että melkein nolon usein en vain ole voinut olla ostamatta sitä kaunista puista kuusenkoristetta tai sitä kimaltavaa soittorasiajoulukuusta tai sitä narua, jolta roikkuu tontun vaatteita. En voi mitään sille pienelle äänelle, joka sanoo, että en ehkä pääse näille markkinoille koskaan enää uudestaan. Mitään ostosta en kadu, sillä tiedän, että saan ottaa nuo koristeet esiin joka vuosi uudelleen ja muistella Erasmus-aikoja. Yksi suosikkiostoksistani on viime viikonlopun keskiaikaisilta markkinoilta löytynyt savinen okariina-soitin. Siitä on hetki, kun olen opetellut soittamaan uutta soitinta, ja viimeisin soittamani puhallinsoitin on nelosluokan nokkahuilu. Uusia haasteita, jee!
Myös joulukoristevalikoimissa näkyy se, miten uskonto on täällä aivan eri tavalla osa kulttuuria kuin Suomessa. Seimiasetelmaa löytyy joka lähtöön, pieniä, suuria, halpoja, kalliita, puisia, keraamisia, yksinkertaisen lelumaisia tai taideteokseksi kelpaavia. Myös musiikkiperinteiden vahvuus näkyy: markkinoilla ja ihan vaan kaduilla esiintyy paljon kuoroja, lauluryhmiä ja soittoryhmiä. Joulukonsertteja on tottakai paljon ja kaikkialla, ja kaupungilta saamiemme alennuskuponkien takia pääsimme mukavaan viiden euron hintaan Brucknerhausiin kuuntelemaan St. Florianer Sängerknabeneita, vuonna 1071 perustettua poikakuoroa sekä entisistä Sängeknabeneista, nykyisistä ammattilaulajista koostuvaa mieskuoroa. Sanat eivät riitä, kokisin tuon konsertin uudelleen milloin tahansa.
Bruckner-kuoron kautta pääsin sukeltamaan myös itse itävaltalaisen joulumusiikin maailmaan. Joulukonsertissamme lauloimme sekä saksalaisia tunnettuja ja tuntemattomia joululauluja että itävaltalaisia perinnelauluja. Laulut itsessään olivat yksinkertaisia, mutta voi sitä itävallan murretta. Murretekstit kuten g'fror'n stoanhårt ja koa Brentlglokk'n läut'n tekivät laulamisesta jopa vaikeampaa kuin kreikan laulaminen lokakuussa, mille monet kuorolaiset naureskelivatkin. Toisaalta kun pääsin ensimmäisen kerran näkemään itävallan-saksaa kirjoitettuna, aloin yhtäkkiä ymmärtämään myös kuulemaani murretta paremmin kaiken vokaalien vääntelyn ja sanojen lyhentämisen takaa. Ja tajusin, miksi se ymmärtäminen on ollut tähän mennessä niin vaikeaa.
Vaikka itävaltalaista joulumusiikkia vaikuttaa olevan valtavat määrät, kaikissa joululauluissa on ihan selkeästi samoja piirteitä. Aina tuntuu olevan samantyyppiset yksinkertaiset duurisoinnut ja melodia, joka hyppii kolmisoinnun säveliä ylösalas. Aika hyvä esimerkki on kuulemma joka ikisessä joulukonsertissa esitettävä Es wird scho glei dumpa. Vaikka aluksi itävaltalaiset laulut tuntuivat vierailta ja hassun epäjouluisilta, niin nyt niihin kunnolla tutustuttuani minulle tulee kuullessa ja laulaessa aina selkeä mielikuva lumen keskellä olevasta vuoristomökistä ja takan edessä lämmittelystä. Mielenkiintoista olisi, jos pystyisin nyt kuulemaan suomalaista joulumusiikkia vierain korvin ja näkemään, mikä vaikutelma suomalaisesta joulusta tulee sen perusteella. Konserttimme oli viime sunnuntaina, jolloin sain vetää päälleni toiselta kuorolaiselta lainatun upean sini-valko-vihreän Dirndl-mekon. Mekon mukana tuli kestohymy, tuollaista elämystä tuskin tulen koskaan saamaan uudelleen.
Opiskelujen kannalta joulukuu tarkoitti lähinnä harjoittelussa tehdyn joulunäytelmän valmistumista. Pari kuukautta sitten pelotti, mutta kaikista mahdollisista ongelmista huolimatta viimeisten harjoitusten jälkeen olin varmalla mielellä näytelmästä. Oppilaat olivat supermotivoituneita ja tekivät todella hyvää työtä siihen nähden, että heidän oikeasti piti näytellä englanniksi, kielellä, joka oli useimmille kolmas tai neljäs ja jota he eivät tosiaankaan ymmärtäneet tai puhuneet vielä kovin hyvin. Loppujen lopuksi tuntui, että luokan opettajat tekivät näytelmän kanssa jopa enemmän työtä kuin me, sillä he hoitivat suurimmat osan harjoittelusta kaikkien mahdollisten aikatauluista johtuvien ongelmien takia. Olen kuitenkin edelleen ylpeä siitä, että onnistuimme kirjoittamaan oikeasti hyvän näytelmän, ja kunhan sen suomennan niin saan loistavan itse tehdyn joulunäytelmän tuleville luokilleni. Tein myös debyyttini musiikinopettajana opettaessani lapset laulamaan We wish you a Joyful Holiday (muslimioppilaan vanhempien toiveesta jouluun viittaamaton We wish you a Merry Christmas). Näytelmää tulivat katsomaan oppilaiden perheet, koulun rehtori, yksi vaihtokoordinaattorimme ja joku ylempi opetustoimen henkilö. Olin älyttömän ylpeä reippaista pikku näyttelijöistämme. On hassua, miten nopeasti oppilaat alkavat tuntua ihan omilta pikkuisilta.
Joululoman saapuessa saapuivat myös ensimmäiset hyvästit. Skottivaihtarimme aloittavat heti tammikuussa harjoittelun Skotlannissa, joten he eivät omaksi harmikseen ja meidän harmiksemme pääse enää palaamaan joulun jälkeen. Tuntui todella omituiselta yhtäkkiä joutua sanomaan heipat ihmisille, jotka ovat olleet käytännössä omaa perhettäni täällä. Olen tosin varma, että nämä eivät olleet lopulliset hyvästit, sillä itse aion ehdottomasti jonain päivänä matkustaa Skotlantiin ja ainakin toinen skoteista on sen verran kylmän ilman ystävä, että sanoi monesti haluavansa joskus kokea Suomen talven. Suurin osa meistä muista lähtee joko tammikuun loppupuolella tai helmikuun alussa, ja me suomalaiset ja osa espanjalaisista helmikuun puolessävälissä. Me saamme siis olla ne, jotka ensin sanovat heipat kaikille muille yksi kerrallaan ja sitten jäävät tänne ihmettelemään tyhjyyttä ennen omaa lähtöä. Suurin osa lähti nyt myös jouluksi kotimaahansa ja palaa tammikuussa ennen lukukauden alkua. Vaikka olisi ihanaa päästä kotiin jouluksi, olen iloinen, että en sitä tee, sillä tuntuisi ikävältä ajatukselta palata vain hetkeksi ja joutua sanomaan taas uudestaan heipat, kun kuitenkin olen palaamassa lopullisesti niin pian joulun jälkeen.
Koska joulu kuitenkin on niin perinteinen kotijuhla, niin ei sille ikävöinnille mitään voi. Välillä harmittaa, että en pääse kuoroni joulukonserttiin, en saa juoda oikeaa glögiä, en pääse kavereideni pikkujouluihin tai Megazoneen työkavereiden kanssa. Harmittaa, että en saa viettää joulua kotona ihanien vanhempieni kanssa ja syödä monen päivän jouluruokaähkyä isovanhempien ja muiden sukulaisten seurassa. Toisaalta turhaahan se on harmitella, kun tulen todennäköisesti joka ikinen joulu tästä ikuisuuten viettämään joulun sillä tutulla rakkaalla tavalla. On ollut aivan älyttömän mielenkiintoista päästä tutustumaan toisen maan jouluperinteisiin näin läheltä, ja tähän aikaan vuodesta matkustaminen tulee aina olemaan hankalaa opiskelujen tai töiden puolesta. On myös ollut hupaisaa tutustuttaa vaihtarikavereita suomalaisiin perinteisiin. Itsenäisyyspäivän vastaanottoa seurasimme asuntolan keittiössä kolmen suomalaisen, yhden espanjalaisen ja yhden turkkilaisen voimin, ja yritimme kovasti selittää, miksi on niin kovin tärkeää tuijottaa tuntikaupalla presidenttiä kätteleviä ihmisiä. Tämän viikon aikana olemme onnistuneet opettamaan aika lailla koko ryhmämme laulamaan Tip-tap, tip-tap, tipe-tipe tip-tap ja luoneet kuulemma yöunia häiritsevän korvamadon.
Ensi viikolla aloitan seikkailuloman, jota olen innolla odottanut jo pari kuukautta. Tiistaina hyppään junaan, ensimmäisenä pysäkkinä Ranskan pikkukaupunki jossain Bordeaux'n lähistöllä ja niin rakas siskoni. Venlan näin viimeksi elokuussa, kun halasimme itkuiset heipat lentokentällä hänen lähtiessä viettämään omaa vaihto-oppilasvuottaan. Nirso-minäni joutuu varmaan koetukselle ranskalaisen jouluruoan kanssa, mutta uusia haasteita nekin... Joka tapauksessa, viidentoista tunnin junailu ei haittaa ollenkaan, kun vastassa on jotain niin mahtavaa kuin oma sisko!
Frohe Weihnachten, Merry Christmas, hyvää joulua kaikille rakkaille! :)
- Anni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti