Asuntolaelämää

"Mennään hotellille! Ei. Kotiin? Eei.. Mennään kämpille!"

Olen asunut nyt vajaat kaksi viikkoa opiskelija-asuntolassa, nimeltään Haus Don Bosco. Hakuprosessien yhteydessä vaihtoyliopistoni tarjosi mahdollisuutta asua yhteistyöasuntolassaan, joten tartuin tottakai tähän mahdollisuuteen. Asuntola sijaitsee hyvin kultturellisti Beethovenstraßella, lähellä Linzin juna-asemaa, noin vartin kävelyn päässä keskustasta ja noin puolen tunnin kävelyn päässä yliopistosta, suht pienessä kaupungissa kun ollaan. Kun minä ja toiset suomalaiset saavuimme Linziin, olivat itävaltalaiset buddymme vastassa ja veivät meidät asuntolalle, auttoivat täyttämään tarvittavat lomakkeet ja tarkastamaan huoneet. Pitkän matkustuspäivän jälkeen yhdentoista aikaan illalla vieraassa maassa ja kaupungissa tuntui aika helpottavalta, että sai näin kädestä pitäen apua.

Vaikka olen asunut viimeiset kaksi ja puoli vuotta kimppakämpissä, on asuntolaelämä tuonut silti omat yllätyksensä. Saimme hakuvaiheessa valita oman huoneen tai vähän halvemman kahden hengen huoneen väliltä, ja lähes kaikki valitsivat omat huoneet, myös minä. Huoneet ovat uusia, tilavia ja siistejä, mutta eiväthän ne ihan kodilta tunnu. Aika pian huomattiin, että niin kovin moni kodin pikku mukavuus puuttuu: vessan matto, päiväpeitto, ylimääräinen tyyny, oma kahvimuki... Suomalaisten kaverieni kanssa kävimme kirpparilla ja jopa Ikeassa (lihapullat maistuivat ihan yhtä hyvältä) ja paikkasimme kämpän puutteita. Helmikuussa saadaan sitten miettiä, mitä kaikkea tavaraa pystymme kuljettamaan Suomeen ja mitä muille teemme.

Yliopistomme on aloittanut yhteistyön tämän asuntolan kanssa vasta tänä vuonna, ja meitä noin kahtakymmentä Erasmus-opiskelijaa lukuunottamatta kaikki asuntolan asukkaat ovat alaikäisiä, itävaltalaisia lukiolaisia, jotka asuvat viikot täällä ja viikonloput kotona. Olemme huomanneet aika selvästi, että asuntolan väki tarvitsee vähän tottumisaikaa siihen, että talossa on myös "aikuisia" asukkaita, joiden esimerkiksi tarvitsee päästä pesemään omia pyykkejään, jotka kokkailevat melkein joka päivä jotain, jotka eivät välttämättä ymmärrä kaikki saksaa. Asuntolan joka kerroksessa pohjakerrosta lukuunottamatta (jossa me suomalaiset, espanjalaiset ja portugalilainen asumme) on yhteiskeittiö, ja alunperin me Erasmuslaiset saimme käyttää vain yhtä näistä keittiöistä. Tämä tarkoitti, että saimme kaikki käyttää vain yhtä jääkaappia, joka oli jaettu pikkuruisiin lukollisiin lokeroihin, ja lokeroita oli aina neljälle ihmiselle yksi. Tämähän ei ihan meille toiminut, joten lopulta saimme myös toisen keittiön ja kahdelle ihmiselle yhden jääkaappilokeron. Kokkaustilaa ja kokkausvälineitä ei tietenkään ole hurjan paljoa, mutta esimerkiksi eilen naureskelimme iltapalalla, miten hyvin kuusi espanjalaista mahtui tiskaamaan, pilkkomaan ja paistamaan samaan aikaan.

En voi väittää, että asuntolaelämä olisi kaikin puolin täydellistä, mutta eihän elämän kuulukaan olla. Antaa asioiden tulla sellaisina kuin tulevat, täällä ollaan oppimassa. Olemme ainakin jo oppineet luovuutta: vessani lavuaari toimii tarvittaessa myös tiskialtaana, ja aion keksiä kaikki mahdolliset käyttötavat vedenkeittimelle, jonka ostimme kahden suomalaisen kaverini kanssa kimpassa ja joka kiertää huoneidemme välillä. Koska ruoan säilömiselle ei ole paljoa tilaa, kokkaamme melkein aina yhdessä. Ilmeisesti juuri alaikäisten asukkien (tai lasten, kuten heitä hellittelevästi kutsumme) takia vuokraan sisältyy arkisin laaja aamiaisbuffet, jolla saan muun muassa aina kunnon vahvaa kahvia ja valkeita itävaltalaisia sämpylöitä, Semmeleitä. Parasta asuntola-asumisessa on, että kaikki opiskelukaverini ovat myös täällä, joten yhteisten juttujen suunnitteleminen on helppoa. Lähdemme yleensä yhdessä kaikkialle, joten jos myöhästymme, olemme kaikki yhdessä myöhässä. ;)

Tschüss!

- Anni

Lisäys: ihan mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että jokaisessa asuntolahuoneessa on risti seinällä. Totesimme heti, että ei onnistuisi Suomessa, joku loukkaantuisi kuitenkin. Toisaalta nyt ollaan maassa, jossa jo ihan perustervehdys Grüß Gott viittaa Jumalaan ja kaupungissa, jossa korkeita kirkontorneja poksahtelee esiin jopa keskellä vilkkainta ostoskatua.