Ich wandere in den Bergen

Grüß Gott! Hallo! Ich heiße Anni, wie heißt du? Auf wiedersehen, tschüss!

Maanantai, ensimmäinen koulupäivä. Heti alkuun paljon hymyileviä kasvoja ja tervetulotoivotuksia sekä ihana itävaltalainen tervetuliaisaamiainen, jonka aikana buddymme, puheliaat itävaltalaisopiskelijat, kerto omista (bilepitoisista) Erasmus-kokemuksistaan. Jatketaan Seminarraumiin, jossa pienen infopläjäyksen jälkeen aloitetaan saksan opiskelu. Suurin osa vaihtarijoukostamme aloittaa saksan täysin nollasta, mutta opettajamme eivät tunnu muistavan, että joukossa on myös muutama saksan osaaja. Kun muut tuskailevat ääntämisen ja hämmentävien lukusanojen kanssa, minä tylsistyn, valun koko ajan alemmas tuolissa ja mietin, miksi ihmeessä en ottanut neulottavaa mukaan Suomesta.

Eipä siinä mitään, ehdin samalla tehdä vähän laskelmia. Meitä PHOÖ:n (Pädagogische Hochschule Oberösterreich) Erasmus-vaihtareita on 18: kolme Suomesta, yksi Latviasta, kaksi Tsekeistä, yksi Saksasta, kaksi Skotlannista, kolme Espanjasta, yksi Portugalista, yksi Kreikasta ja neljä Turkista. Joukossa on tulevaa luokanopettajaa, erityisopettajaa, lastentarhanopettajaa, aineenopettajaa ja myös yksi tuleva lentoemäntä. Kaikki erilaisia ja kuitenkin niin samanlaisia, seikkailunhaluisia ihmisiä, joilta tulen seuraavien kuukausien aikana oppimaan niin paljon. Kielitaito on hyvin vaihtelevaa sekä englannin että saksan osalta. Toisen tsekkiläisopiskelijan kanssa sovimme, että puhumme keskenämme vain saksaa.

Tiistai onkin sitten jotain aivan muuta. Jo kevään infosähköposteissa puhuttiin orientoivien viikkojen aikana olevasta ekskursiosta, ja aikaisin viileänä tiistaiaamuna lähdemme junalla Gmundeniin. Junamatkallakin treenataan saksaa: ilmansuuntia, maiden ja kaupunkien nimiä. Saadaan laput, joissa on havainnollistavia kuvia ja alla tekstit Ich fahre mit dem Schiff ja Ich wandere in den Bergen. Me suomitytöt alamme intoilemaan heti, kun horisontissa alkaa näkyä pieniä merkkejä vuorista. Ihan syystä, sillä perillä Gmundenissa odottaa vihdoinkin niitä ihan oikeita vuoria ja kaunis kirkas järvi joutsenineen.

Eikun laivaan ja ympäri järveä. Koskaan en ole tainnut olla noin lähellä vuoria, ne tuntuvat niin hirveän valtavilta ja vaikuttavilta. Yksi opettajista kertoo, että ylhäällä on monia vaellusreittejä, myös niin vaarallisia, että reitilla kuolee joka vuosi nelisen ihmistä. Huh, ei siis sinne. Laivalla tuulee ja aurinko porottaa, jätin hellehatun Suomeen, joten vedän hupun päähän ja yritän suojata itseäni auringolta ja migreeniltä. Takana toinen opettaja naurahtaa, että ei olisi uskonut, että suomalaisella tulee kylmä. Katselen vuoria ja tekee mieli laulaa. Kalliolle kukkulalle rakennan minä majani...

Melkein kahden tunnin jälkeen hypätään pois ja lähdetään kävelemään, ensimmäinen vaellukseni vuorilla. Jotenkin olin edellisenä päivänä saanut sen käsityksen, että kävelemme ihan melkein tiellä kokoajan, joten en ottanut vielä vaelluskenkiäni käyttöön. Väärässä olin. Hetken aikaa mennään tiellä, mutta aika nopeasti siirrytään kivisille poluille. Ylös vuorta, välillä puiden välistä voi vilkaista, kuinka kaukana alhaalla järvi on. Normaalisti en pelkää korkeita paikkoja, en ainakaan silloin jos tiedän olevani turvassa, tukevan kaiteen takana tai huvipuistolaitteen puomin alla. Nyt alkaa hirvittää ajatus siitä, että jos en keskity ja menetän tasapainoni, vieressä ei ole mitään estämässä putoamista (paitsi ohut metallivaijeri silloin tällöin). Keskitytään siis. Olen liian tottunut spontaaneihin tasapainonmenetyksiin. Kamera pois kävelyn aikana, ylhäällä sitten kuvia. Edessä kävelevä tsekkivaihtari kysyy, miksi en enää laula.

Ehkä neljänkymmenen minuutin päästä ollaan ylhäällä, ei mitään käsitystä kuinka korkealla. Ei mikään iso vaellus, mutta tunne ylhäällä on aika huikea, vähän pelonsekainen mutta vaikuttunut. Joudun ottamaan noin sata kuvaa, jotta voin myöhemmin vakuuttaa itseni siitä, että olen tosiaan ollut noissa korkeuksissa. Tämä ei tosiaankaan jää viimeiseksi vaellusretkeksi. Climb every mountain...

Kun ollaan hetki ihasteltu maisemia, lähdetään samaa reittiä takaisin alas. Vatsa kurnii, lounasaika venähti kolmeen, mutta alhaalla odottaa Gasthaus, jossa syön ensimmäisen kunnon Wienerschnitzelini ja juttelen espanjalaisten ja portugalilaisten kanssa siitä, miten vietämme eri maissa joulua ja uutta vuotta. Laivaan, junaan, kotiin kahdeksan jälkeen illalla. Väsynyt, onnellinen olo. Lisää tällaisia päiviä kiitos.

- Anni

Ps. Totesin, että en jaksa toista kertaa turhautua vitosluokan saksan parissa, joten pyysin eilen vähän haastavampaa tekemistä meille saksaa aiemmin opiskelleille. Tänään pysyi mielenkiinto huomattavasti paremmin ;)