Näin tekee viisas opettaja

Olen ollut jo pidemmän aikaa kiinnostunut Erasmus-vaihtoon lähtemisestä, sillä haluaisin saada erilaisia näkökulmia omaan tulevaan ammattiini: koulutraditiot riippuvat vahvasti maasta ja kulttuurista, ja siksi minua kiinnostaa nähdä, miten samat kulttuurisidonnaiset asiat toimivat muualla Euroopassa. -- Uskon, että vaihto-opiskelu auttaisi minua siten pohtimaan opettajuutta entistä kokonaisvaltaisemmin ja kasvamaan itse opettajana.

Tällaisia abstraktin yleismaailmallisia lauseita kirjoittelin alkukeväästä motivaatiokirjeeseen, joka oli yksi osa Erasmus-hakemustani. Konkreettisemmin en osannut kirjoittaa, koska en todellakaan voinut ennustaa, mitä kaikkea oikeasti tulisin vaihdon aikana oppimaan. Nyt reilu kaksi kuukautta myöhemmin voin sanoa, että paljon on jo opittu, vaikkakin hyvin eri kautta, kuin mitä alunperin ajattelin. Tähän kirjoitukseen päästän ääneen opettaja-Annin ja puran kaiken, mitä olen syksyn aikana nähnyt, kuullut, ajatellut ja keskustellut upeiden vaihtarikavereideni kanssa.

Niin monen monta kertaa meille suomalaisille opettajaopiskelijoille on toitotettu sitä, miten meillä on koulujärjestelmä aivan huipputasoa ja opettajat parhaita maailmassa. Viime syksyn opetusharjoittelussa aloitin ensimmäisen kemiantuntimme niin, että luokassa oli joukko chileläisiä opetusihmisiä tutustumassa suomalaiseen kouluun. Silloin tällöin on joku kysynyt, että mistä tämä johtuu, ja nolosti en koskaan ole osannut vastata. Miten voisinkaan, jos en tunne mitään muita koulujärjestelmiä niin hyvin, että voisin verrata.

Zürichin lelumuseosta

Nyt syksyn aikana olen päässyt tutustumaan melko perinpohjin yhteen toiseen koulujärjestelmään, minkä lisäksi olen kuullut paljon tarinoita muutamista muista maista. Erot hahmottuivat aika nopeasti. Itävallassa lapset menevät kuusivuotiaana Volkschuleen, peruskouluun, jossa ovat neljä vuotta, ja sen jälkeen jatkavat kahteen eri kouluun, joista toinen on hieman akateemisempi ja vaikeampi ja toinen hieman helpompi. Ensimmäisen selostuksen koulusysteemistä sain yhdeltä itävaltalaiselta buddyltamme, joka viittasi selityksen aikana eri kouluihin jatkuvasti nimillä "smart kids' school" ja "stupid kids' school". Minua kirpaisi joka kerta, kun hän mainitsi nämä nimet. Miltä tuntuu lapsesta, joka ei pääse ylempään kouluun ja tuntee päätyvänsä tyhmien lasten joukkoon? Miten alemman koulun opettajat suhtautuvat oppilaisiin kun tietävät, että he olivat "liian tyhmiä" päästäkseen ylempään kouluun? Käsittääkseni Volkschulen neljännen luokan opettajat tekevät päätökset siitä, mihin kouluihin lapset jatkavat. Päätökseen vaikuttavat myös neljännen luokan valtakunnalliset kokeet, jotka vakavuudessaan tuntuvat vastaavan lähinnä ylioppilaskirjoituksia. Tuntuu aika käsittämättömältä, että kymmenenvuotiaat lapset voidaan asettaa samanlaisen paineen alle kuin 18-vuotiaat nuoret. Satun tekemään opetusharjoittelua juuri nelosluokassa, ja ennen ensimmäistä tällaista koetta niin oppilaat kuin opettajat vaikuttivat luonnollisesti todella stressaantuneilta. Keskustellessamme opettajien kanssa he mainitsivat useasti, että on niin kova kiire, kun pitää saada valmisteltua oppilaat kokeita varten. Ei oppimista elämää varten, vaan kokeita varten.

Toisaalta kuitenkin tunnit, joita olen päässyt harjoitteluluokassamme seuraamaan, ovat olleet mukavan aktiivisia ja välillä melkein yllättävän leikkisiä. Itävallan lisäksi olen kuullut ehkä eniten tarinoita Skotlantilaisesta koulusta, ja monella tapaa sekä heidän koulunsa että opettajankoulutuksensa muistuttavat Suomea, mutta erojakin löytyy. Ensimmäisellä tunnilla harjoitteluryhmässäni oleva skottivaihtari sanoi, että jos oltaisiin Skotlannissa, oppilaat olisivat jo ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen täysin kiinni tehtäväkirjassa. Skotlannissa aktiivinen oppiminen tuntuu olevan vielä hieman hukassa oleva käsite. Lisäksi mielenkiintoista on skottikulttuuriin tiukasti sidoksissa oleva muodollisuus: opettajia puhutellaan aina sukunimen kanssa herroiksi, neideiksi ja rouviksi, ja jos oppilas ei kiitä opettajan antaessa hänelle tehtävämonisteen, vanhemmat saavat opettajalta viestiä oppilaat töykeästä käytöksestä. Jopa skottivaihtari itse on sitä mieltä, että muodollinen puhuttelu luo turhan jännitteen opettajan ja oppilaiden välille. Lisäksi itse koin vieraaksi sen, miten hän selitti, että niin koulut kuin yliopistotkin jakautuvat täysin selkeästi hyviin ja huonoihin. Kuulemma kouluissa voi nähdä heti sisään astuessa, onko kyseessä hyvä vai huono koulu, ja jos taas joku kertoo päässeensä yhteen huonoista yliopistoista, voi samantien arvata, että hän on epäonnistunut hakiessaan hyvään yliopistoon.

Osaan ehdottomasti arvostaa entistä enemmän suomalaista peruskoulua kaiken näkemäni ja kuulemani jälkeen. Kaikki lapset ja nuoret ovat yhtäläisiä ja saavat samat mahdollisuudet, lapsia ei leimata fiksuiksi tai tyhmiksi, vaan kukin saa tukea tarvitsemallaan alueella ja toisaalta mahdollisesti myös lisätsemppiä lahjakkuusalueellaan. Lapsista ei yritetä tehdä akateemikoita vielä pienenä, eikä lapsen tulevaisuutta määrää kymmenenvuotiaana tehty koe. Lapset saavat olla lapsia.

Sitten itse opiskelusta. Suomessa ja suurimmassa osassa muuta Eurooppaa opettajankoulutus järjestetään yliopistoissa. Tutkintotasot toki vaihtelevat: Suomessa luokanopettajilla on kasvatustieteen maisterin tutkinto, kun taas monessa muussa maassa kanditason tutkinto riittää ja maisteriohjelma saattaa löytyä, mutta se on vapaaehtoinen. Sen sijaan ainakin Itävallassa ja tietyssä osassa Saksaa löytyy yliopistojen ja korkeakoulujen (Fachhochschule) lisäksi pedagogisia korkeakouluja, Pädagogische Hochschule, jollaisessa minäkin nyt opiskelen. Kaikki Erasmus-hakemukseeni laittamat koulut olivat näitä opettajakorkeakouluja, sillä olin utelias näkemään, miten selkeästi yliopiston ja korkeakoulun eron voi huomata.

Viimeiset kolme vuotta Suomessa yliopistolla ovat olleet täynnä vaihtelua. On päästy leikkimään matikankurssilla milloin milläkin palikoilla ja välineillä, on päästy painamaan kankaita ja dramatisoimaan runoja, mutta toisaalta on myös istuttu puuduttavilla teoriapitoisilla luennoilla, luettu ihan liian pitkiä ja vaikeaselkoisia kirjoja ja kirjoitettu turhauttavia esseitä. Varmaan jokaisella suomalaisella opettajaopiskelijalla on joskus käynyt mielessä, että mihin tätä kaikkea teoriaa oikein tarvitaan. Voin rehellisesti sanoa, että olen nyt täällä ollessani ensimmäisen kerran tosissani ymmärtänyt teorian merkityksen - lähinnä siksi, että täältä se puuttuu lähes kokonaan. PH:n kursseilla on todella käytännönläheisempi ote opetukseen: opettajat esittelevät paljon valmiita tehtäviä ja harjoituksia, matematiikankurssilla katsotaan joka kerta ainakin yksi luokkatilanteessa kuvattu video, tehdään opetusharjoituksia, joissa opettajana on joko kurssin opettaja tai opiskelijapari ja muut opiskelijat leikkivät oppilaita. Olen toki saanut paljon ideoita, joita voisin käyttää tulevassa työssäni, mutta ongelma on se, että usein harjoitukset ovat ainoa asia, mitä opettajilla on meille annettavana. Kaikenlaiset harjoitukset, menetelmät ja metodit esitellään aika ehdottomina: näin kuuluu tehdä, näin tekee viisas opettaja. Lauseita, joita en juuri yliopistolla ole kuullut. Lisäksi olen yliopistolla aina tottunut pohtimaan perinpohjin sitä, mikä minkäkin harjoituksen kasvatuksellinen tavoite ja syy on, kun taas täällä riittävä syy voi olla se, että "oppilaat tykkäävät tästä". Aina en tosiaankaan ole samaa mieltä opettajien ehdottomien ohjeiden kanssa, mutta en ole sitä juuri päässyt sanomaan, koska kurssien opettajia ei pahemmin kiinnosta meidän mielipiteemme. Tilaa omalle päätöksenteolle, omille ideoille, ajattelulle ja kritiikille ei ole.

Tähän verrattuna koen teoriapitoisen opiskelun kasvatuksena, joka antaa meille tuleville opettajille ajattelun työvälineitä. Yliopistolla meille koskaan sanota, että tämä on se oikea tapa toimia, vaan meitä rohkaistaan itse löytämään itsellemme parhaat tavat jokaiseen tilanteeseen. Meille ei haluta antaa yhtä ainoaa ajattelumallia vaan suuri määrä työkaluja, jotta opettajana toimiessamme osaisimme itse ajatella ja tehdä valintoja ja mikä tärkeintä, perustella ne. Meistä ei haluta kasvattaa tietynlaisia opettajia, vaan meidän halutaan kasvavan omanlaisiksemme ajatteleviksi ja kriittisiksi opettajiksi. Sen sijaan itävaltalaisille opettajille itse ajatteleminen ei näytä olevan tärkeä taito. Asiat tehdään tietyllä tavalla, piste.

Olen tosin myös monta kertaa kuullut, että itävaltalaista koulujärjestelmää yritetään muuttaa. Oppilaat kahteen eritasoiseen kouluun jakava systeemi halutaan poistaa ja sen eteen on jo tehty töitä, mutta ainakin harjoitteluluokan opettajiemme mukaan tähänastinen "muutos" on lähinnä tarkoittanut alempitasoisen koulun nimeämistä uudelleen. Mielessä on käynyt, että miten mitään oikeaa muutosta voidaan ikinä saada aikaan, jos tulevaisuuden opettajia koulutetaan jatkuvasti samaan muottiin sen sijaan, että heitä autettaisiin ajattelemaan uusilla tavoilla ja muuttamaan asioita.

Höhenrausch-näyttely, mielenkiintoinen ja uudenlainen
yhdistelmä tiedettä, taidetta ja lintuja.

Opetusharjoittelu on ollut aivan oma lukunsa kaikessa mielenkiintoisuudessaan, hauskuudessaan ja turhauttavuudessaan. Ensimmäisten opetuskertojemme aikana opettajamme sanoivat monesti, että haluavat meidän kokeilevan kaikkea mitä itse haluamme ja nauttivan harjoittelukokemuksista. Luokkamme opettajat ovat hyvin nuoria ja ilmeisesti perinteisistä itävaltalaisista opettajista poiketen tykkäävät kokeilla uudenlaisia opetustapoja. Marraskuun alussa aloitimme sitten harjoittelun toisen vaiheen, joulunäytelmäprojektin, jolloin heistäkin kuoriutui esiin perinteinen itävaltalainen opettajuus ja he olisivat halunneet meidän tekevän asiat täsmälleen samalla tavalla, miten he tekivät vuosi sitten. Asiaa vaan hankaloitti toinen itävaltalainen piirre: suoraan puhumisen vaikeus. Jo ensimmäisten viikkojen aikana hollantilaistaustainen englanninopettajamme selitti meille, että itävaltalaiset eivät koskaan sano suoraan sitä, mitä haluavat. Ymmärsin tämän kunnolla vasta kun erään aika kaoottisen opetustunnin jälkeen opettajiemme pääasiallinen kehitysehdotus oli se, että meidän olisi pitänyt aloittaa joulunäytelmän kirjoitus kaksi viikkoa aiemmin, ja he olivat kuulemma yrittäneet saada meidät tajuamaan sen kyselemällä, onko meillä ideoita näytelmään. Tuon palautekeskustelun jälkeen etenkin minä ja myös suoraan puheeseen tottunut skottiopiskelija lähdimme koululta korvat savuten turhautumisesta. Opettajat eivät tuntuneet tajuavan, miten ongelmalliset olosuhteet meillä ylipäätään on näytelmäprojektin tekemiseen: meillä ei ole yhteistä kieltä oppilaiden kanssa (jostain syystä opettajat haluavat meidän käyttävän tunneillamme vain ja ainoastaan englantia, vaikka se on useimmille oppilaille kolmas tai neljäs kieli ja heidän on todella vaikeaa ymmärtää englanninkielisiä ohjeistuksia), emme tunne oppilaita ja näemme heitä vain kerran viikossa lyhyesti, ja joukossa on monia lapsia, jotka eivät edes juhli joulua. Lisäksi opettajat kutsuivat meidät koululle ylimääräiseksi tunniksi toisena päivänä, jolloin me harjoittelijat istuimme luokan takana ja he pitivät meidän tuntimme uudelleen näyttääkseen meille, miten meidän olisi pitänyt tehdä. Ikävä tuli harjoitteluja Viikin norssissa, upeita fiksuja harjoitteluparejani ja niin kovin kokenutta mutta aina kokeilunhaluista harjoittelunohjaajaani.

Mietin toki välillä tunneilla, että olenko ruvennut jo vähän liiankin kriittiseksi. Jos oikein haluaa, niin ihan mistä tahansa voi löytää kritisoitavaa. Olen oikeasti päässyt myös näkemään ja kokeilemaan paljon hauskoja käyttökelpoisia leikkejä ja harjoitteita. Harjoitteluluokkamme oppilaat ovat aivan ihania ja kieliongelmista huolimatta motivoituneita näytelmän harjoitteluun. Tuntuu kuitenkin siltä, että taas kerran tässä harjoittelussa tärkein oppimani asia on stressinhallinta: kun olosuhteet ovat niin järjettömät niin stressaaminenkin on aika järjetöntä, parempi on vain yrittää ottaa rennosti ja katsoa, mitä saamme aikaiseksi tässä tilanteessa. Opiskelu täällä on uskomattoman rentoa, mitään ei vielä ole tarvinnut lukea ja ainoa kirjoitustehtävä on opetusharjoittelun oppimispäiväkirja. Vaikka normaalisti osaan olla kotona aikamoinen Duracell-pupu ja paikallaan pysyminen ja rentoutuminen on haastavaa, olen nyt jo oppinut nauttimaan siitä, kun saan yhtäkkiä keskellä päivää ihan luvan kanssa vaan makoilla ja ottaa rennosti. Arvostan suomalaista koulua, suomalaista opettajuutta ja opettajankoulutusta ihan eri tavalla kuin vielä syyskuussa, ja toivon, että osasin muotoilla ajatukseni niin, että etenkin ihanat opiskelukaverini Helsingissä ymmärtävät ne. Meistä on tulossa huippuopettajia! ;)

- Anni